Niinkuin taiwaasta alas langennut kaste wyöryi ääni kuolon niitoksen yli. Jo ensimäisen wärsyn ajalla teki se kaikkiin läsnä=olewiin sywän waikutuksen. Siellä täällä järkähteli joku järeä leuka ja kirkkaita pisaroita walahteli soturien kowettuneita kaswoja alas. Niitä kokiwat he karheilla sotilastakkiensa hihoilla salaa pyyhkiä, peittääksensä mielen=liikutustaan, mikä ehkä heidän mielestänsä oli sopimaton sotilaan kunnialle.—Kuta edemmäksi Kaisa ehti wirressään, sitä tiheämmiksi tuliwat leukojen järkähtelemiset, sitä runsaammaksi kyynelten walahtelemiset ja niiden pyyhkimiset.
Wähitellen oliwat soturit päällikköjensä komentamatta ottaneet lakkinsa päästään ja ennenkun wirsi oli loppunut, ei ollut yksikään silmä kuiwa. Wiholliskenraalikin itki ääneensä niinkuin pieni lapsi, kuunnellessaan awopäin Kaisan weisua. Hänen hartiansa jytisiwät yhtenä tärinänä, kyyneleet waluiwat wirtana alas; ei kukaan niin itkenyt kuin hän, eikä kukaan wähemmin salannut kyyneleitään kuin hän.
Mitäpä hän itkikään nyt tuossa? Itkiköhän sitä, että maan lapset waiwataan, tahi sitä että he waiwaawat? Itkikö hän kansojen kowaa kohtaloa wai omaa kowan=onnen päiwäänsä. Itkikö hän nykyistä kuolon enkelin kylmää niittoa wai oliko ainoastaan tuo naisen kaunis ääni kuolettanut hänen sydämensä, sillä wirren sanoja ei hän ainakaan ymmärtänyt? Mitä hän wielä lienee itkenytkin, mutta ihmisellisiä tunteita liikkui kuitenkin ukon sydämessä. Aiwan pelkällä äänellänsä oli Kaisa herättänyt hänessä nuot tunteet eleille ja täällä wihollisen maassa, wihollistensa edessä ja heidän wankinansa ollessaan, antoi hän niiden wapaasti liikkua ja muidenkin näkywiin puhjeta.—Niin, eipä hän ollutkaan enään wihollisten, waan ystäwien keskellä, sillä hän oli tehtäwänsä kunnialla tehnyt, mutta heikompi oli woittanut wäkewämmän ja nyt oli hän heidän kunniallisena wankinansa; niin oli kohtalo määrännyt.
Kun Kaisa oli weisuunsa lopettanut, otti eräs nyyhkiwä upseeri lakkinsa ja rupesi sitä kuljettamaan toisien edessä. Kukin heistä pani roponsa siihen ja pian oli koossa melkoinen rahasumma. Se wietiin Kaisalle ja käskettiin pitää se kauniin weisuunsa palkintona.
"Paljon kiitoksia! Näistä rahoista saapi moni tänään miehensä menettänyt leski ja isättömäksi jäänyt orpolapsi jotain apua", sanoi Kaisa ja otti rahat wastaan. Hän piti sanansa, sillä ennenkun hän lähti pappilasta, missä hän wiipyi useita wuorokausia, ei ollut hänellä jäljellä kruunun mynttiä, kaikki oli hän jakanut hätääntyneiden awuksi.
Koko ikänsä eli Kaisa naimatonna, tukien uskonweljiään ja sisariaan, wiettäen kristillistä elämää. Rewonlahden tappelusta ei hän mielellään puhunut, mutta jos hän joskus sattui sen tekemään, nousiwat aina silloin kyyneleet hänen silmiinsä.