"Eihän kuollut suremallakaan takaisin tule; turhaa on siis surra itsensä kuoliaaksi. Sinulle on annettu toisia elämän welwollisuuksia, joiden tähden sinun elämäsi on kowin tarpeellinen. Muista tosi, että waimosi lahjoitti sinulle lähteissään lapsen; joka tarwitsee paljon sinun apuasi", puheli eräs ystäwä Kristolle, ja se rupesi waikuttamaan.
"Niin, niin, totta puhut. Minulla on lapsi, jonka eduksi olen welkapää kaiken elämäni uhraamaan", sanoi Kristo, ikäänkuin unesta hawahtuen.
Nyt toipui hän niin paljon, että woi ruweta lasta kasteelle toimittamaan. Kaarinaksi tahtoi hän lapsensa ristittäwän, kaimaksi ja muistoksi poismenneelle äidillensä.
Wireästi ryhtyi hän nyt uudestansa työhön, mutta entistä iloisuuttansa ja hilpeyttänsä ei hän koskaan enään saanut. Mykkänä kuin hauta wyörytteli, nosteli, pälkki ja weisteli hän päiwäkaudet hirsiä, sanomatta luotuista sanaa, kun waan ei häneltä jotakin kysytty; silloinkin oli hänen wastauksensa waan lyhyt ja asiallinen.
Lapselleen ja pienelle taloudelleen laitti hän niin hywän hoitajan kuin suinkin woi ja itse käwi hän usein katsomassa pienokaistansa ja silloin ainoastaan sai hän hetkiseksi liewitystä raskaalle murheelleen.
Niin ponnistellen eleli hän eteenpäin, siihen asti kun pieni Kaarina kaswoi jalanjuoksewaksi. Silloin lieweni Kristonkin murhe, sillä hän sai niin sanomattoman paljon lohdutusta ja huwitusta lapsestaan. Pikku Kaarina oli ketterä ja kaunis lapsi, ja isästään ei hän ollut wieraantunut, kun hän hoiteli ja waali lasta niin usein kuin aika ja tila sen salli. Lapsi kiipeili silloin isänsä syliin, siljoitteli hänen päätänsä ja poskiansa ja kiersi pienet kätösensä hänen kaulaansa. Silloin wetäysi wäkisinkin murheen rasittaman isän suu nauruun, ja silloin selweni hänelle selwenemistään, mikä kallis ja suuriarwoinen tehtäwä hänellä kuitenkin wielä oli, ja kaksinkertaisella innolla pyhitti hän elämänsä lapsensa kaswatukseen.
Pikku Kaarina kaswoi ja waurastui siihen määrään, että hän woi ruweta pientä taloutta hoitamaan. Yhä enemmän mielistyi isä tyttöön, sillä olipa hän äitinsä oikea kuwa sekä näöltään että mielensä laadulta. Se wahwisti ja rohkaisi Kristoa, sillä nyt tunsi hän lapsessaan löytäneensä toisen rakkautensa esineen. Hän koetti jo aikaisin istuttaa häneen Jumalan pelkoa, ja tuolla tuomi= ja pihlaja=pehkojen siimeksessä, turwe=penkillä, puheli hän usein lapselle äitinsä hyweistä ja hurskaudesta. Pikku Kaarina kuunteli niitä hiewahtamatta, ja eräänä kertana huudahti hän: "Woi kun minulla on ollut hywä äiti, minä tahdon tulla hänen kaltaisekseen".
Niin meniwät asiat eteenpäin. Isä teki työtä ja pikku Kaarina hoiti taloutta; olipa isä saanut takaisin melkein kaiken entisen iloisuutensa. Kaswitarha rupesi taasen hedelmöimään, sillä pikku Kaarina hoiteli sitäkin kuten äitinsä ennen. Isä ansaitsi työllään hywät palkat, ja heidän elämänsä ja warallisuutensa waurastui päiwä päiwältä; kaikki näytti taasen käywän hywin.
Mutta "Jumalass' on juoksun määrä, waan ei miehen ripeydessä", sanoo sananlasku, ja niinpä tässäkin saatiin nähdä. Eräässä talossa oli iso putinki salwettawana ja Kristo oli siellä parhaana miehenä, kuten tawallista. Rakennus oli jo kohonnut räystimiin saakka ja suuria hirsiä wedettiin päälle. Samassa katkesi eräs telinepiitta, wedettäwä hirsi pyörähti ympäri ja löi tywellänsä Kristoa rintaan, ja yhtenä hirren kanssa putosi hän alas hirsikokoon. Kaikki salwumiehet päästiwät hätähuudon ja riensiwät auttamaan wahingon saanutta. Tunnottomana makasi Kristo hirsiläjässä, ja kun häntä ruwettiin ylös nostamaan, huomattiin jalan olewan reidestä poikki. Hän kannettiin huoneeseen ja siellä riisuttiin hän, sitten kun oli ensin toipunut tunnottomuudestansa. Silloin huomattiin hänen jalkansa olewan katkeimen paikasta aiwan sämänä. Liha oli murskana ja pirstaantuneet luun päät törröttiwät sieltä täältä esiin. Lääkärit sairashuoneessa, johon hän wietiin, huomasiwat heti ettei jalasta kalua tule, waan että se on leikattawa kokonaan pois. He ryhtyiwät heti työhön ja pian makasi Kristo jalatonna sairaswuoteella. Hän sai kowan haawakuumeen leikkuun ja muun ruhjoontumisensa wuoksi. Monta wiikkoa makasi hän elämän ja kuoleman wälillä; hän houraili ja hourauksensa esineenä oli aina waan pikku Kaarina.
"Woi, woi! Missä pikku Kaarina on, eihän waan hänelle mitään pahaa tapahdu? Täällä on niin paha ja waarallinen—woi, woi, Kaarina, tule tänne, että isä saa sinua auttaa", huuteli hän ehtimiseen ja haparoitsi ympärilleen.