Kun isä ei tullutkaan määrättynä aikana kotiin, oli tyttö tullut kowin lewottomaksi. Hän koetti odottaa, mutta kauwan ei hän woinut sitä tehdä, waan hän lähti tiedustelemaan miten asian laita oli. Kun hän salwupaikalla sai tietää miten isän oli käynyt, rupesi hän niin katkerasti itkemään, että luultiin hänen siihen paikkaan nääntywän. Siitä toinnuttuaan, rupesi hän heti toimittamaan itseänsä kaupunkiin, että woisi jollain tawalla olla apuna isälleen. Huolimatta muiden kiellosta ja waroituksista, pitkästä ja waiwaloisesta matkasta ja omasta nuoruudestaan, läksi hän matkalle.
Kun hän perille oli tullut oli hänen isänsä parhaaltansa houriossa, eikä tuntenut lastansa, waikka hän tätä niin hartaasti kaipasi. Yötä päiwää hoiteli Kaarina isäänsä, eikä lähtenyt pois hänen wuoteensa wierestä wahingossakaan; lääkäritkin uskoiwat wihdoin sairaan hoitamisen hänelle.
"Woi, woi, pikku Kaarina, missä sinä olet? Isääsi niin kowin polttaa", huudahti sairas eräänä kertana.
"Tässä on Kaarinasi, rakas isä", sanoi tyttö ja kumartui wuoteen yli.
Sairas awasi silmänsä, tirkisteli eteensä niin kummallisesti ja sanoi wiimein:
"Onko totta? Oletko sinä minun oma Kaarinani, wai onko Jumala enkelinsä hänen haahmossaan tänne minun luokseni lähettänyt?"
"Teidän oma Kaarinanne olen minä, rakas isä", sanoi tyttö ja pyyhki pois hikeä hänen polttawalta otsaltaan.
"Kuinka Herran tähden sinä tänne olet joutunut?" kysyi isä.
"Kuultuani teidän suuren onnettomuutenne, en woinut olla tänne tulematta, liewittelemään tuskianne ja hoitelemaan teitä", sanoi tyttö.
"Woi rakas lapseni! Isäsi on nyt mennyt mies, ei minulla ole enään toista jalkaakaan", waikeroitsi isä ja purskahti kowaan itkuun.