"Tosi kyllä, että teitä ja samalla meitä molempia on kohdannut suuri onnettomuus, mutta älkää toki kowin surko, kyllä Jumala meistä murheen pitää", lohdutteli Kaarina.
Se hetki oli Kriston kuumeen murros; hän oli selwennyt houriosta ja kääntyi paranemaan päin. Kauan makasi hän wielä sairashuoneessa, mutta Kaarina ei lähtenyt hänen wuoteensa wierestä, ennenkun tuo rakas, ruhjottu, jalkansa menettänyt isäkin woi jättää tuskaloisen ja pitkällisen sairaswuoteensa. Wihdoin koitti se päiwä, jolloin Kristo kirjoitettiin ulos sairashuoneesta; loppuhoito uskottiin Kaarinalle yksinään. Muistoksi menneistä ajoista sai Kristo lähtiessään puujalan entisen jalkansa sijaan. Kowalta tuntui tuo kauppa, mutta muuta neuwoa ei ollut; täytyi waan nujertua sallimuksen kowan kohtalon alle.
Kristo ei kyennyt nyt enään wieraan työhön, eikä pieni maatilkku woinut heitä elättää; täytyi keksiä joku keino toimeentulon lisäksi. Pian se keksittiinkin, sillä kätewä mies kuin oli, rupesi hän tekemään kaikenlaisia juuriteoksia. Pikku Kaarina oli isällänsä alituisena apuna niitä tehdessä ja pienillä kätösillänsä näpräsi hän joutuisasti ja siewästi noita kierteisiä punoksia. Ennen pitkää tuliwat he niin taitawiksi tuossa uudessa ammatissaan, että Honka=Kriston juuriteokset oliwat kuuluisia laweissa piireissä; siitä saiwat he runsaasti rahaa ja heidän toimeentulonsa oli turwattu. Sillä tawoin he kowanonnen aikanakin luottiwat omaan itseensä ja luottamus ei pettänyt, sillä eipä heidän tarwinnut armoleipään turwaantua.
Kristolla oli nyt hywä tilaisuus neuwoa ja kaswattaa lastansa, kun työ oli sitä laatua, että hänen täytyi olla aina kotona. Melkeinpä hän piti onnena tuon suuren, wasta kohdanneen onnettomuuden, joka juuri oli hänen siihen tilaan saattanut, että hän sai aina olla lapsensa luona, neuwomassa, ohjaamassa ja rakastamassa häntä. Pikku Kaarina puolestaan rakasti isäänsä kaikella lapsen rakkaudella ja tuo kahdenpuolinen rakkaus teki heidän elämänsä niin iloiseksi ja hauskaksi matalassa majassaan.
Pikku Kaarina kaswoi ja kehittyi wuosien kuluessa ja läheni sitä aikaa, jolloin tyttöjä ruwetaan sanomaan aikaihmisiksi. Kaunis oli pikku Kaarina lapsena ja kaswaessaan, mutta kuta enemmän hän lähestyi kehittymisensä loppua, sitä kauniimmaksi hän muodostui. Rippikoulun ijässä oli hän jo kauneudellansa herättänyt kaikkein huomion ja maailma tarjosi sylintäydeltä silloin jo hänelle niitä iloja ja leikkejä mitä sillä on antaa. Mutta Kaarinalla oli waan yksi tarkoitusperä, yksi pyrintö, nimittäin wanhan isänsä hoitaminen ja iloittaminen, tuon raajarikon—puujalan, joka aina niin ikäwällä odotti hänen kotiintuloansa. Kaikki nuorten ilot, kemut, leikit ja kisat hylkäsi hän ehdottomasti; turwe=tupaan paloi hänen mielensä waan, ja sinne riensikin hän niin pian kun oli saanut wälttämättömimmät tehtäwänsä suoritetuksi.
Kahdeksantoista wuotiaana oli Kaarina täydellisesti kehittynyt ja silloin ei yksikään neito paikkakunnassa wetänyt hänelle wertaa kauneudessa. Kun siihen wielä lisäksi tulee kristillissiweellinen, puhdas elämäntapa ja sitä seuraawa siweä käytös, jotka hänessä oliwat aina nähtäwinä, niin eipä ollut kadehtijoillakaan mitään, minkä olisiwat woineet hänelle moitteeksi lukea. Niin, saattaapa turwe=tuwassakin ruusuja kaswaa.
Ukko wanheni ja alkoi käydä työhön kykenemättömäksi; paljot surut, murheet ja kärsimiset oliwat jouduttaneet sitä melkein ennen aikaansa. heidän wälttämättömimmät elämäntarpeensa alkoiwat käydä niukaksi, ja he rupesiwat pitämään neuwoa tulewasta toimeentulostansa; kauan miettiwät he sinne tänne, mutta mitään apukeinoa ei keksitty.
"Nyt minä tiedän, isä, mitä on tehtäwä, ettemme hätään joutuisi", sanoi
Kaarina eräänä kertana hilpeästi.
"No, annas kuulla!" sanoi ukko.
"Minun on meneminen palwelukseen, että wuosipalkallani woisin teidät elättää."