"Kuinka woisin sinut, rakas lapseni, nähdä wieraan työssä minun tähteni ja kuinka woisin sinutta toimeen tulla?" sanoi ukko ikäänkuin säpsähtäin.
"Mutta eihän ole muuta neuwoa, rakas isä. Työtä minä kyllä jaksan tehdä, sillä olenhan minä terwe ja raitis, ja sitä teen ilolla, kun ma tiedän sitä tekewäni teidän hywäksenne. Woinhan käydä teitä sentään katsomassa ja sen teen niin usein kuin aika ja tilaisuus sallii; se on ainoa keino, jolla woin estää teidät puutokseen joutumasta", selwitteli Kaarina.
Wastoin maailman warsinaista tapaa, oli Kaarinan äidin sisar naitu wankkaan taloon, waikka hän oli yhtä köyhä kuin Kaarinan äitikin oli ollut. Tämä Sanna=täti oli usein jo waatinut Kaarinaa palwelukseensa, mutta tyttö ei ollut hennonut hoidotta jättää kiwuloista, wanhaa isäänsä, niin kauan kun he woiwat kotona ollen hankkia pienen talouden tarpeet. Tuon äsken tapahtuneen keskustelun perästä tuliwat he nyt siihen päätökseen, että pitäisi tarjota Kaarinan palwelusta Sanna=tädille. Tämä tuuma oli heidän mielestään sitäkin sopiwampi, kun täti tunnettiin yleiseen siiwoksi ja hurskaaksi ihmiseksi ja kun tädin talo oli likellä heidän mökkiänsä, jonka wuoksi Kaarinan sopi käydä usein isäänsä hoitelemassa. Sanna=täti suostui ilolla heidän tarjoukseensa ja ensi muutto=aikana otti hän Kaarinan luoksensa.
Kaarina oli työteliäs tyttö, sillä lapsuudesta saakka oli hän siihen tottunut. Joutuin ja kunnollisesti toimitti hän hänelle uskotut askareet ja sillä woitti hän wapaita hetkiä, joina hän, tätinsä luwalla, käwi isäänsä hoitelemassa. Wuosipalkkansa kulutti hän kaikki isänsä elämän tarpeisiin, mutta yhtäkaikki käweli hän aina puhtaissa, eheissä ja säännöllisissä waatteissa, sillä hän käytti hywäkseen joka=ikisen lomahetken; nähtiinpä hänen usein istuwan rukkinsa tahi kangaspuittensa taa, silloin kun muut jo oliwat maata panneet. Hänellä oli paljon ihailijoita ja imartelijoita, mutta kylmä, wieras oli hän kaikille leperryksille, imarruksille, nuorten huwituksille ja kisoille, ja kylmänä kaikelle sille iloisuudelle, mitä nuoruus tuopi tullessaan, hän eli waan uhraawaista elämäänsä isänsä tähden. Hänen sydämessään ei ollut sijaa kenellekään—siltä ainakin näytti.
Aiwan siinä Sanna=tädin talon wieressä, melkein samassa kartanossa oli toinen, Kowala niminen talo. Se oli rikkain koko paikkakunnassa. Laweat, hywin hoidetut pellot antoiwat wuosittain wiljaa monta aittaa ja salwoa täyteen, ja laweat, heinäwät niityt tuottiwat mehewän rawinnon lukuisalle, kiiltäwälle karjalle. Monta miespolwea oli jo tässä talossa rikkautta koottu ja saatu. Rahoja oli yksi kaappi täynnä, toinen welkakirjoja; oli rikkautta, oli mainetta, oli arwoa ja kunniaa. Wankka oli talo—aiwan toisenlainen kuin Honka=Kriston turwe=mökki.
Kowalassa ei ollut useampia wanhoja weljeksiä, yksin hallitsi ankara Kaaperi wankkaa ja rikasta taloansa. Hänellä oli jo useita aikaisia poikia, joista wanhimmat oliwat jo naineita miehiä. Pulskeita ja noreita oliwat Kowalan nuoret miehet kuin salon hongat, siiwoja ja hiljaisia kuin kyyhkyset—kuinkapa se muutoin olisi sopinutkaan, jos mieli oli rikkaudella saatua mainettaan ja arwoaan säilyttää.
Kowalan nuorin, Matti niminen poika oli wielä naimaton. Melkein poikasesta pitäin käwi hän Honka=Kriston turwe=tuwassakin, ja sitä tekoa pitkitti hän aikaisempanakin. Lieneekö hänen mielessään silloin jo jotain liikkunut, sitä ei tietty, mutta summa oli waan se, että köyhälle puujalka=ukolle oli hän nöyrä ja ystäwällinen kuin millekin rikkaalle ja ylhäiselle, ja tuota turwe=tuwan Kaarinaa kohteli hän hellästi kuin sisartaan. Hän ei näyttänyt antawan mitään arwoa rikkaudelle, sillä hänen sydäntänsä ei raskauttanut tämän maailman rikkauden suru; siksi oli hän yhtä ystäwällinen köyhälle kuin rikkaallekin.
Matti oli paikkakunnan uljain ja siiwoin nuorukainen, ja kaikki ympäristön tytöt loiwat häneen halukkaita silmäyksiä. Siiwo ja hiljainen luonteeltansa kun oli, oli hän kaikkien ihmisien kanssa hywässä sowussa ja tuttawuudessa; pidettiinpä häntä ikäänkuin kunniawieraana, milloin hän waan tuli johonkin taloon.
Hän se jo kauan oli katsonut sydämen silmällä Kaarinan puoleen. En tiedä, mitenkä lieneekin ollut, mutta tämä ei aristellut noita Matin helliä silmäyksiä. Sillä tawoin oliwat he sydänten kielten kautta olleet jo kauan tutut, waikkeiwät he wielä olleet toisilleen wirkanneet asiasta puolellakaan sanalla; ehkäpä siinä oli paljon syytä Kaarinan suoranaiseen ja kylmään, melkein halweksiwaiseen muiden hänen ihailijainsa hylkäämiseen. Mutta kun tuli kerran oli wiritetty, ja liekki ruwennut leimahtamaan, on waikea salata sitä waloa ja lämpöä, mikä liekistä lähtee, ja niinpä oli Matin ja Kaarinankin laita. Heidän tähän asti mykkä sydämen kielensä puhkesi suoraksi tunnustukseksi, ja nyt tunsiwat he todelliseksi sen, mikä heillä ennen oli waan salaisena, toiwowana aawistuksena. Niin. Ensilemmen liekehtiessä eiwät he pitäneet mitään lukua tulewaisuudesta, kaikki hengitti waan sulaa onnea ja autuutta, kaikki muu sai tulla ja mennä, sillä se oli heille yhdentekewä.
"Woi! mitä olenkaan tehnyt, kun olen antanut sydämeni tunteet sanoiksi puhjeta?" sanoi Kaarina eräänä kertana Matille, sillä nyt alkoi tulewaisuus haamoittaa synkkänä hänelle.