"Mitä tarkoitatkaan noilla sanoillasi, rakas Kaarina?" sanoi Matti hämmästyneenä.

"Olethan sinä niin rikas, ja minä olen waan Honka=Kriston—puujalan, turwe=tuwan köyhä ja ylönkatsottu tytär. Mitä sanoisiwat ihmiset yhdistyksestämme?" pitkitti Kaarina pelokkaasti.

"Älä sitä sure yhtään. Mitä huolimme me siitä, mitä ihmiset sanowat ja arwelewat. Tämä on meidän omien sydäntemme asia, ja kun ne kerran yhteen sopiwat, woimme syrjä=asiain antaa mennä", wakuutteli Matti.

"Wanhempasi, kotiwäkesi?" muistutti tyttö umpimielisesti ja suru pakkasi wäkisinkin walloittamaan hänen mieltänsä.

"Niin, sitä en mene takaamaan, etteiwät he woisi katsoa karsain silmin yhtymistämme, mutta en siitäkään huoli. He owat niin kiintyneet tawaraan, ettei muu mitään maksa sen rinnalla heidän mielestänsä mitään. Jos niinkin käwisi, toiwon kuitenkin, että me woitamme senkin eteen, kun waan rakkautemme pysyy wilpittömänä ja puhtaana. Minun wahwa uskoni on, ettei meitä erota mikään, mutta sinut tahdon omakseni elämässä ja kuolemassa", puheli Matti, koettaen poistaa ensimäisiä huolenpuuskia, joita alkoi kokoontua heidän onnensa aamutaiwaalle.

"Woi, woi! mihin minun isäni sitten joutuisi?" sanoi Kaarina yhä huolehtien.

"Isäsi otamme kotiimme ja sittenpä tuolle hywälle wanhukselle wasta hywät ja murheettomat päiwät tulewat", sanoi Matti hilpeästi.

"En tiedä, mitenkä se on, mutta minun mielessäni pyörii niin kummallisia tunteita, toiwoa ja pelkoa sekaisin; en koskaan ennen ole ollut niin kummallinen", sanoi Kaarina yhä synkästi ja hänen kauneissa silmissään wälähteli kirkkaita kyyneliä.

Matti siwalsi rakastettunsa syliinsä ja pyyhki pois hänen kyyneleensä. Siinä wannoiwat he wielä toisillensa ikuista rakkautta, käwi wielä miten käwi; sitten he erosiwat, mutta kummallakin oli niin paljon ajattelemista.

He kokiwat pitää liittoansa muilta salassa niin kauan kuin mahdollista, mutta kauanpa ei se pysynyt huomaamatta, sillä siitä hetkestä, kun he oliwat rakkautensa toisilleen tunnustaneet, eiwät he woineet tulla toisittaan toimeen. Siitä aiwan helposti seurasi se, että kussa toinen oli, siellä oli myös toinenkin. Tuo toisiensa noudatteleminen ja se erinomaisen ystäwällinen kohtelu, mikä heidän wälillään nyt oli syntynyt, ilmaisi mitä heidän keskensä oli tapahtunut. Kun joku sitten tahtoi heidän omaa, suullista tunnustustaan siihen, mitä he luuliwat hawainneensa, ei kumpikaan heistä kieltänyt, waan sanoiwat totuudessa mitenkä heidän asiansa oliwat, ja niin lewisi tieto ympäri kylää.