Tämmöisessä olossa kulki aika hieman eteenpäin ja kumpikin odotti waan sitä autuaallista hetkeä, jolloin woisimme toisemme omaksemme sanoa. Silloin tuli musta käärme wäliimme ja turmeli sen niin, että se tuli ylitse=pääsemättömäksi muuriksi. Minulle tuli, näette, kilpa=kosija, ja hän oli niin owela, että osasi sysätä minut syrjään. Siinä on syy, jonka wuoksi luowuin wanhemmistani, lapsuuteni kodista ja ystäwistä; sentähden olen nytkin täällä, maalla wierahalla ja sen wuoksi olen surullinen ja umpimielinen", kertoi hän synkällä äänellä.
"Oliko siinä sitten rikkaus syynä, tahi joku muu?"
"Ei rikkaus, ei, mutta kunnia."
"Kuinka se on ymmärrettäwä, sillä ettehän tekään ole, luullakseni, mikään kunniaton."
"Tosi kyllä, etten ollut silloinkaan kunniattomampi kuin nytkään; kenties oli minulla sitä liiaksikin, sillä koko paikkakunnan nuoriso kunnioitti minua reippaimpana, kauneimpana ja warakkaimpana nuorukaisena; luulenpa, että joka tyttö olisi ilolla ottanut wastaan tarjotun käteni. Ei se siis ollut wikana, ettei minulla säädyssäni ollut kunniaa … rikkaampi häntä olin myös moninwerroin, sillä eipä hänellä muuta ollut kuin pöyhkeilewä, ulkonainen keikaroiminen ja kiilto", selitti hän.
"No, mikä hän sitten oli?"
"Hän oli herra."
"Mikä herra?"
"Hän oli susiwouti."
"Eipä hän ole mielestäni niin iso herra, että hänen tähtensä olisi kannattanut hyljätä hywämaineista sulhoansa, jolle hän oli jo kätensä ja sydämensä antanut", sanoin minä puolikauhistuksissani.