"Woi, älkää niin sanoko! … kyllä hän on herra… Minä tahtoisin, että te näkisitte hänen, kun hän ajelee korskuwalla hewosella pitäjällä. Tiukea=ääninen aisakello jo kaukaa ilmoittaa herran tuloa. Kohta ilmestyy muhkeasti puetettu wirkamies, armollisesti noikaten lakki kourassa kumartelewille maanmiehille. Mutta onneton se, joka jollakin lailla uskaltaa olla wälinpitämätön ja kankea tahi muutoin loukata häntä, sillä tuhansia keinoja löytää hän uppiniskaisen kukistamiseksi. Jos te tämän kaiken saisitte nähdä, niin ette suinkaan sanoisi, ettei hän ole herra… Tosin ei hän ole wielä rikas, mutta jos hänellä ikää piisaa, niin luulen hänelle rikkauttakin karttuwan, sillä hywä alku on jo tehty, waikkei hän ole wielä kauwan ollut pitäjässämme, johon hän tuli köyhänä kuin kirkkohiiri.——Kun nyt ottaa kaikki lukuun, niin mitä olin minä häneen werraten, waikka olinkin kunniallinen ja warakas nuorukainen, sillä olinhan waan kowaa työtä tekewä maanmyyrä", selitteli hän.
"Kuinka tuo ero sitten tapahtui?"
"Eräänä kesäisenä pyhä=iltana oli kylämme nuoriso koossa kestikiewarin lähellä olewalla kentällä, ja siellä olimme minä ja Hennakin. Kaikenlaista leikkiä ja kisaa laskettiin siinä; lyötiin pallia, juostiin leskistä ja wiimein pistettiin tanssiksi. Oli tyyni ja lämmin ilma ja hiessä päin tepasteltiin siinä. Minä katselin mielihywällä rakasta Hennaani, kun hän hehkuwin kaswoin solakkana, notkeana ja pirteänä heilakoitsi muiden parwessa. Hän oli ylinnä kaikkia toisia tyttöjä sekä kauneudessa että arwossa ja minä olin ylpeä hänestä ja hän minusta. Silloin kuului äkkiä tuo korwia kirweltelewä aisakellon ääni ja susiwouti ajoi täyttä nelistä kestikiewariin. Tuskin oli hän kerinnyt päällyswaatteensa päältään riisua, kun hän jo tuli kisapaikalle, pitäin toisessa kädessään sateenwarjoa, toisessa merenwahapiippua; suuri sinettisormus loisti oikean käden etusormessa; kai se oli kultaa. Kaikki kumarteliwat hänelle, mutta minä huomasin, kuinka hän oitis iski silmänsä Hennaan; minun wereni kuohahti ja minä en kumartanutkaan.
'Onkos tämän tyhmeliinin sisällä seiwäs, koska hän on niin kankea? ja hänen päätänsäkin näyttää palelewan', sanoi susiwouti ja loi minuun tuiman silmäyksen.
Samassa käweli hän suoraa päätä Hennan luo ja taputti hänen poskiaan.
Wiha ja ylönkatse leimahti sieluuni ja minä astuin kiiwaasti susiwoudin eteen. 'Olkaa taputtelematta wiattomia tyttöjämme', sanoin hänelle tuimasti.
'Tämä kankea ja korskea typerys uskaltaa wielä suutakin 'pruukata', mutta ehkäpä saamme tilaisuutta tästä puoleen tiheämmästi tawata toisiamme ja silloin luulen, että…' sanoi hän, tehden samassa uhkaawan liikkeen.
'Tyttö on hänen morsiamensa', sanoi joku joukosta.
'Tuommoisen könsikän! Synti ja häpeä olisi, jos noin siewä tyttö joutuisi tuommoiselle raakalaiselle … mutta minä koetan huolta pitää siitä, ettei niin tule käymään', sanoi tuo arwokas herra, luoden samassa uhkaawan silmäyksen minuun. Sitten pyörähti hän ympäri ja meni keimaillen kestikiewariin. Minun sydämeni oli niin täysi, että luulin sen harmista halkeawan. Minä loin silmäni Hennaan ja katseensa kohtasi minun katseeni. Heti kun hän huomasi, että minä katselin häntä, loi hän silmänsä maahan; oliko se häpeän tahi ylönkatseen wuoksi, sitä en woinut päättää, mutta siitä aioin hetimmiten selwän ottaa.
En woinut olla kisapaikalla, waan lähdin pois ja menin suoraa päätä kotiin. Siellä towin oltuani sain sanoman, että susiwouti oli mennyt Hennan kotitaloon. Ennestäänkin oli sydämeni kyllin täysi, mutta nyt se sai semmoisen täräyksen, että joka luunsolmuni wapisi. Tätä tuskaa en suinkaan olisi kauwan kestänyt, mutta minä selwenin kuitenkin pian sen werran, että woin asiani heittää Jumalan haltuun ja Hennan siweelliseen woimaan, ja se helpoitti sydäntäni sanomattoman paljon.