En ollut kowin useasti wielä käynyt työpaikalla, kun eräs solakka ja nuori mies weti huomioni puoleensa. Hän ei ottanut ensinkään osaa toisien riwoon summa=iloisuuteen, oli waan synkän ja alakuloisen näköinen. Kuta useammasti käwin työpaikalla, sitä enemmän kiintyi silmäni häneen. En kuullut hänen lausuwan ainuttakaan riwosanaa, enkä että hän olisi ottanut osaa yhteenkään keskusteluun toisien työkumppaniensakaan kanssa. Usein oli toisilla mielestänsä oikein hauskaa ilon=ainetta wäliin semmoistakin, mikä sai heidät remahtelemalla riemuitsemaan, mutta semmoisissakaan tapauksissa ei hänen hymykuoppansa edes wärwähtäneet.
"Mistä tuo nuori mies on kotoisin, hän, joka on niin alakuloisen näköinen?" kysyin eräänä kertana hänen työkumppaniltaan.
"Hän on, on, on, on … mitenkä se oli? hän on Säk … Saw … Kuort … en minä muista nyt mistä hän on kotoisin; lienenkö sitä koskaan kuullutkaan", wastasi kysytty, miettiwäisesti taiwaalle tirkistellen ja toisella kädellään leukaansa puristellen.
"Mikä hänen nimensä on?" pitkitin minä.
"Nikki, häntä sanotaan Nikiksi."
"Entä sukunimi?"
"Sitä en tiedä; häntä sanotaan waan Nikiksi."
"Onko hänellä waimoa ja lapsia?"
"Sitäkään en minä tiedä; ainakaan ei hänellä täällä mitään semmoisia ole … minä luulen ettei hänellä muuallakaan ole", arweli hän.
"Mitä hänestä sitten tahdotte?" lisäsi mies ja katsoi minuun tutkiwasti.