"En mitään juuri niin erinomaisesti, hän on waan mielestäni niin kummallinen", sanoin puolihäpeissäni.
"Todellakin on hän kummallinen. Ei koskaan hän ota osaa muiden puheeseen, sitä wähemmin minkäänlaiseen leikkiin. Kun työstä päästään pois, erkaantuu hän kohta muista ja wiettää aikansa yksinäisyydessä."
"No mitä hän silloin tekee?"
"Hänellä on kirjoitusneuwot ja melkein aina hän kirjoittaa."
"Mitä hän kirjoittaa?"
"Sen ties taiwas, sillä kukaan ei ole saanut niitä nähdä."
"Entä silloin kun ei hän kirjoita?"
"Silloin hän lukee jotakin kirjaa tahi niitä, joita hän on kirjoittanut; ellei hän tee kumpaakaan, istuu hän miettien, käsi poskella, eikä näytä silloin kuulewan eikä näkewän. Ainoa elonmerkki on se, että hän joskus hyräilee jotakin laulua, mutta kun hän huomaa jonkun kuulewan, lakkaa hän heti hyräilemästä.—Hän on mielestäni niinkuin eläwältä kuollut."
"Minkälaista laulua hän hyräilee?"
"Sitä ei tiedä kukaan, sillä kukaan ei ole kuullut sitä niin paljoa, että sen sisällöstä jotakin tietäisi."