'Niin, emme pysy', koin minä wakuuttaa hänelle.
'No, tulkaa sitten tänne hewosen jälkeen käwelemään, kyllä täällä pysytte; minä tulen kuorman päälle, koettamaan, pysyisikö siellä', sanoi Pekka.
Tuo wastaus tuntui jotenkin julmalta ja niin meidän täytyi tyytyä asemaamme.
Eräänä myöhäisenä iltana menimme hewostamme syöttämään erääseen kestikiewariin. Meillä oli kowa nälkä ja renki Pekka kantoi huoneeseen meidän ewäswakkamme, josta me pienen pöydän ääressä rupesimme ahnaasti syömään. Kuinka lieneekin Kalle sattunut jalkojansa oikaisemaan, mutta samassa kuului hirweä rämähdys pöydän alta ja jotain märkää ainetta rupesi wirtanaan tulwaamaan. Me hämmästyimme kowasti. Mutta wielä enemmän hämmästyimme, kun toisesta huoneesta tormasi wasten silmiämme eräs pitkä ja likainen nainen. Hän oli jolsa luonnostaankin, mutta wihastuneena oli hän nähdä kahta kauheampi.
'Wai niin, kakarat, kyllä minä teidät opetan ihmisiksi olemaan ihmisten huoneessa. Wai katsoitte hywäksenne potkia rikki wiinapullot pöydän alla, jotka minä niin suurella waiwalla … kyllä minä teidät——mitä minä nyt wieraille annan? Kaikki nulikat sitä sitten pakkautuu wierashuoneisiin appeitaan tonkimaan, mutta ette sillä siitä pääsekään', huusi hän ja samassa oli hänen molemmat hirweät kätensä tarttumaisillansa meidän tukkaamme.
Maailma musteni meidän silmissämme. Wahinko oli tullut, mutta ei sitä tietä, mitä tuo hirwiö oli wäittänyt. Kauhulla odotimme waan hirmuista iskua, sillä eipä ollut, millä olisimme itseämme puolustaneet.
Juuri kun meillä oli hätä korkeimmillaan, ilmestyi renki Pekka toiselle owelle. Hänen punainen, täyskuun muotoinen naamansa hehkui entistäänkin punaisempana; hänen kätensä oliwat lewitetyt leweälle, molemmat nyrkit kokoonpuristettuina ja paisuneina juuri kuin kaksi moskulia.
'Hirwiö, riiwiö! Tahdotko hätyyttää lapsia? Owathan he siihen aiwan wiattomia—wahinko se on ollut, eikä mikään muu… Jos kosket heihin, saatpa minun kanssani tekemistä, ole niin kauhean näköinen kuin oletkin. Ota hukkaanmenneistä tawaroistasi maksu, mutta lapsiin et saa koskea', huusi Pekka, huihtoen molempia nyrkkejään, ja asettuen meidän ja hätyyttäjämme wäliin.
Kantajamme ei ollut odottanut semmoista wastustusta. Hän wetäisi takaperin ja sanoi puolimasentuneena:
'Mikä minulle ne woitot maksaa, mitä sillä olisin saanut?'