"Minä olen nyt niin yksinäni kuin yksinäinen honka autioksi palaneella salolla, jonka tywen kulowalkea on turmiolle polttanut, mutta joka kuitenkin koettaa wielä seisoa ja pystyssä pysyä kolkossa, autiossa seudussa. Ja kuitenkin on minullakin kerran ollut perhe, jonka kanssa olen iloinnut ja surrut, ja joiden kanssa olen kokenut onnea ja onnettomuutta", sanoi pastori ja hänen äänensä wärähteli.
"Kuinka se sitten niin on ollut? kertokaa, kertokaa!" sanoin hänelle uteliaasti ja kehoittawaisesti.
"Minulla oli nuoruuden ystäwä; Kalle oli hänen nimensä. Hän oli maanmittarin poika ja asui aiwan lähellä minun kotiani. Pahaisista paitaressuista pitäen kaswoimme me samalla salolla, saman järwen rannalla juoksentelimme, löimme leikkiä, otimme rannan litteillä kiwillä woileipiä järwen tyyneltä pinnalta ja tappelimme tawasta yhdestäpuolen kylän poikien kanssa … niin, kaikki ilot ja surut tuliwat sillä tawalla jaetuksi ja me kaswoimme ikäänkuin yhdeksi sieluksi ja sydämeksi. Ennen pitkää tuli meistä kuitenkin hywät ystäwät kylän poikien kanssa, sillä entiset riidat unhotettiin ja silloinpa tuli elämä hauskaksi. Pallonlyönnissä ja muissa kisoissa riisuttiin kengät jaloista ja tallustettiin paljain jaloin polttawalla kesäisellä hiekkanummella, ja silloin wallitsi yleinen riemu. Luulenpa, että se oli elämäni onnellisin aika, sillä kaikki huokui elämää ja ystäwyyttä. Ei mitään eroitusta ja rajoitusta; kaikki oliwat weljiä ja sisaria. Ei mitään surua ja murhetta, ja tulewaisuus—siitäpä huolimme wiisi, sillä semmoista ajatusta ei juohtunut mieleemmekään.
Kalle ja minä temmattiin kuitenkin äkisti pois tuosta wallattomasta ja murheettomasta lapsimaailmasta. Wanhempamme ilmoittiwat yksiwakaisesti, mutta wakawasti meille, että meidän oli lähteminen kouluun, tuonne kaukaiseen kaupunkiin, missä emme enään saisi tawata ainuttakaan entisistä kisakumppaneistamme. Kowan apeaksi käwi mielemme, ajatellessamme sitä elämän muutosta, mikä oli nyt edessämme. Nyt oli jättäminen rakkaat wanhempamme, kaikki ystäwämme sekä suruton, huoleton, maailmasta wäliäpitämätön elämämme ja lähteminen tielle tietymättömälle, outojen ihmisien käskettäwäksi. Joku waistomainen aawistus sanoi meille, että wanhempiemme hellä huolenpito nyt oli lopussa ja etteiwät tästäpuoleen enää pienet itkut ja walitukset mitään auttaneet. Kaiken tämän käsitettyämme itkimme monta itkua ja surimme monta surua; ne oliwat ensimmäisiä laineita tulewista elämän suruista. Tämä kaikki ei auttanut kuitenkaan mitään, sillä se oli wanhempiemme tahto, joka oli korkein tuomio=istuimemme, ja sitä oli totteleminen.
Nyt ruwettiin kutomaan, ompelemaan, pesemään ja paikkaamaan. Ohraisia näkkileipiä leiwottiin, jotka syrjiin painetuista pienistä reijistänsä pujoteltiin parittain lankaan solmielluilla puikoilla toisiinsa kiinni; kun tämä temppu oli saatu tehdyksi, ripustettiin ne orsille kuiwamaan. Wihdoin tuli se päiwä, jolloin kuiwuneet näkkileiwät toistamiseen työnnettiin lämpymään uuniin; sieltä otettua sullottiin ne korkeihin, saranallisilla kansilla ja lukoilla warustettuihin tynnyreihin. Renki Pekka woiteli työkärryjä kartanolla ja köytteli matkahäkkiä niille, laulellen ja hyräillen itseksensä, niinkuin hänen tapansa oli. Pian ruwettiin kärryille rowimaan leipätynnyreitä ja muita myttyjä, ja kun siihen oli kaikki sijoitettu, mitä sijoitettaman piti, oli tuo iso matkahäkki niin täysi, ettei siinä ollut käden eikä jalan sijaa.
Tuo korkea kuorma kartanolla oli wankkana todistajana edessämme olewasta todellisuudesta. Surullisin sydämin ja tyrskien jättelimme hywästi rakkaat wanhempamme, muun kotiwäen ja kylän poikaset, jotka oliwat tulleet katsomaan meidän lähtöämme. Wanhempamme kokiwat liewentää meidän suruamme minkä woiwat, antaen samalla meille lempeitä ja waroittawia neuwoja. Mutta kaiken tuon hywän ohessa, waatettiwat he meitä kiireenkynttä ja sekös meidän sydäntämme kirwenteli, sillä älysimme, että lähtö on aiwan lähellä. Ei kauwan wiipynytkään, ennenkun meitä otettiin käsipuolesta kiinni ja alettiin taluttaa tuota korkeaa kuormaa kohden, jonka eteen hewonen jo oli waljastettu. Me itkimme ja tyrskimme, mutta siitä huolimatta nostettiin meidät kuorman päälle. Renki Pekka otti suitset käteensä, nykäisi hewosta ja niin sitä lähdettiin—ensi kerta wanhempien lempeästä kodista.
Matkustaminen ei tuntunut hauskalta. Tuo korkea kuorma oli niin kikkerä ja täysi, että täytyi kynsin hampain pitää kiinni, jos mieli oli siinä pysyä. Siinä me mukkelehdimme ja palkkaroitsimme puolelta toiselle, juuri kuin pari lampaan wuonaa, joilta jalat owat kiinni sidotut.
Koska oli elokuun wiimeiset päiwät, oliwat yöt jo hywin pimeät. Pitkällisten sateiden wuoksi oliwat tiet kuluneet kuopille ja löyteisiin, jonkatähden juoksukyydistä ei ollut puhettakaan. Renki Pekka ei yrittänyt kertaakaan kuorman päällä jalkojansa lewäyttämään; hän käweli kuorman perässä ja lorueli omia laulujaan, ettei ääni äänestä katkennut. Kalle ja minä olimme tuiki tottumattomia tämmöiseen matkustamiseen. Koulukaupunki oli kaukana ja lähtömme myöhästynyt, että täytyi matkustaa yötä päiwää, jos mieli oikealla ajalla perille päästä; ei siis joudettu muuta lepäämään kuin ne ajat mitkä hewonen tarwitsi syödäkseen. Meitä rupesi kowasti wäsyttämään ja joka hetki olimme waarassa pudota tuon korkean kuorman päältä.
'Woi, woi! Kuuletteko! Me emme pysy tämän korkean tornin päällä', sanoin minä eräänä kertana Pekalle, kun olin pari kertaa yrittänyt nukkuissani putoamaan.
'Ette pysy?!' sanoi hän ja lakkasi hyräilemästä.