En ollut nimeltäkään tuntenut pastori K——aa, sitä wähemmin tutustunut häneen persoonallisesti. Asia olikin ihan luonnollinen, sillä asuimmehan niin kaukana toisistamme, ettei semmoista woinut tulla kysymykseen. Se olikin pelkkä sattumus, joka ohjasi asiat niin, että tulin kulkemaan niillä tienoilla ja tapaamaan häntä wirkansa puolesta.
Kun astuin hänen wirkahuoneeseensa, oli edessäni wanha mies hiukset ja parranhaituwat lumenwalkoiset; wiimemainitut tarkoin tallennettuina, mitä luonto oli hänen osaksensa suonut. Wuodet oliwat kyrmistäneet hänen hartiansa kumaraksi ja pää nokatteli säännöllisesti wapisemisen waikutuksesta. Mutta kun hän loi katseen suurista, mustista ja ympyriäisistä silmistänsä, huomasi aiwan pian, että ukon sisällisessä ihmisessä löytyi wielä lämpöä ja tulta, waikka lumi oli jo kiireelle laskeunut. Hänen rypistyneissä hymykuopissaan asusti ainainen wiehkeä hymy ja tämä lisäsi sitä kunnioitusta, minkä jo ensi katsannossa häntä kohtaan tunsin. Kaikki nuot kiireisesti lukuun otettuani, tuntui mielestäni siltä, että edessäni oli senlainen henkilö, joka kenties kaikissa elämän kohtaloissa on ollut aina altis nurkumatta alistumaan sallimuksen määräämien alaiseksi, olipa ne sitten hywiä tahi huonoja.
Pastori otti minut wastaan erinomaisen ystäwällisesti. Hän toimitti minulle istuimen, tupakkaa, kahwia ja melkein ensi sanoikseen waati hän, että jäisin taloon yöksi, "koska", niinkuin hänen sanansa kuuluiwat, "nyt on näinkin myöhäinen ilta". Eihän ollut muuta neuwoa kuin totteleminen, waikka tawallinen ujouteni ja asiani kiireellinen luonto paniwat wastaan; minua oikein häwetti niin altis kohteliaisuus.
"On niin hauska, kun saapi haastella jonkunkaan kerran wieraan kanssa; täällä syrjäisessä paikassa ei sitä usein ole tarjona", sanoi pastori, kun näki, että minä kuitenkin kaikenlaisien estelyiden jälkeen jäin heille yöksi.
Talossa ei näkynyt muuta herraswäkeen kuuluwaa henkilöä kuin pastori ja eräs täysikaswuinen kaunis neiti, joka hoiti taloutta ja jota pastori näkyi rakastawan kaikella helleydellä. Wäen wähyyden tähden wallitsi talossa semmoinen tyyneys ja äänettömyys, että se äkkinäisestä tuntui jonkunmoiselta haudan hiljaisuudelta.
Pastori ja minä istuimme kahden kahtojaan hänen kamarissaan, jutellen illanwietoksi sitä ja tätä ihmis=elämän ulkopiirteistä ja muista ulkonaisista asioista. Hän on wilkas puhekumppani. Hänellä oli paljon aineita säilyssä, ja teräwä=älyisesti arwosteli ja kehitteli hän, hywällä kuwituswoimalla ja puheenlahjalla, kaikkia eteentulewia asioita. Jota enemmän keskustelimme, sitä enemmän innostui ja elähtyi hän; innostuinpa minäkin ja nyt en ensinkään katunut kauppaani, waikka jäin taloon yöksi.
"Oletteko koskaan mitään kuullut minun yksityisistä elämäni seikoista?" kysyi pastori yht'äkkiä ja katsoi minuun läpitunkewasti suurilla mustilla silmillänsä.
"En, mistäpä mitään semmoisista olisin kuullut?" sanoin puolisäikähtyneenä.
"Jos ette pahaksenne panisi, ettekä wäsyisi kuulemasta, niin kertoisin siitä jotakin; minun mielestäni olisi siinäkin yhtä ja toista huomioon otettawaa", sanoi pastori ja tuli samassa paljon totisemmaksi.
"Oh, en—mitäs Jumalan tähden minä—enhän mitään mieluisemmasti halua kuulla kuin elämän kokemuksia", sanoin hänelle änkyttäen wastaukseksi.