"Ei kotipuoleen, mutta yhä kauwemmas kodista. Minä en woi täällä … olen liiaksi paljon awannut sydäntäni ja ilmoittanut itsestäni. Minä pelkään, että saawat tiedon. Poikkesin tänne, sillä en woinut lähteä teille hywästiä sanomatta… Älkäähän huoliko puhua … se lisää waan kuormaani… Jumala teille palkitkoon…! Te olette ollut niin hywä…"
Sitten puristi hän kättäni hellästi ja minä näin, että hänen silmissään pyöri kyyneleitä. Sitten hän lähti.
Minä lähdin häntä saattamaan. Oli niin tyyni ilma, ettei haawan lehti wärähtänyt. Aurinko juuri nousi ja kultasi ensi säteillänsä tyynen ja awaran näkö=alan ympärillämme. Oli wielä niin warhainen, ettei yhtään ihmistä näkynyt liikkeellä; linnut waan ahkerasti wiserteliwät aamuwirttänsä ja lähellä olewan kosken kohina huokauksen tawoin tunki korwiimme tyynen aamu=ilman halki; nämät oliwat ainoat, mitkä häiritsiwät hetken hiljaisuutta.
Puhumattomina käwelimme me rinnakkain, mutta kummankin sydän oli täysi, sillä me tunsimme toisemme ja hetken merkityksen.
"Oikean nimen ne owat minulle arwanneet… Nikki on nimeni, mutta kyllä onkin sydämeni rakki runneltu", sanoi hän pitkän waiti=olemisen perästä.
Minä en woinut wastata siihen mitään.
Minulle tuli aika palata. Sanatonna puristimme toisiemme kättä ja hän lähti käwelemään kaikenni toisaalle päin kuin hänen kotinsa oli. Minä jäin seisomaan ja katsoin niin kauwan kuin woin hänet nähdä. Säännöllisesti keikkasi matkareppu oikealle ja wasemmalle hänen astuskellessaan. Juuri kun hän oli häwiämäisillään minun silmistäni, tunkeentui jotakin ääntä korwiini. Minä pidätin hengitystäni ja kuuntelin. Silloin kuulin selwästi sanat:
——"Mulle se tuopi waan murehen karwaan,
Kun minut kultani hylkäsi."
Ja kaiku wastasi: "kultani hylkäsi".