Silloin huomasin, että Kalle oli pudonnut. Renki Pekka lauleli käwellessään ja sentähden ei hän ollut kuullut Kallen putoamista.
'Kalle putosi, hoi!'
'Kaksi meit' on weljestä ja Sawosta me ollaan…'
'Kalle putosi—kuuletteko, Pekka?' huusin hänelle toistamiseen laulunsa henkäyksen wälissä.
'Mitä joutawia.'
'Oikein totta.'
'Ei oo kultaa kummallakaan, joka meitä hollaa.'
'Älkää, älkää, hywä Pekka, ajako, Kalle on todellakin pudonnut', huusin nyt täyttä kurkkua, sillä minä pelkäsin hänen waan aloittawan uutta laulua, huolimatta wähääkään minun hädästäni.
'Tpruu, tpruu! No mitä hullutusta se sitten on? Kukas se kuorman päältä putoaa?' sanoi hän puolikiiwaasti, seisottaen hewosen.
'Kallea ei löydy mistään, tottapa hän silloin pudonnut on', koin hänelle wakuuttaa.