'No onkos nyt … eläwä ihminen putoaa kuorman päältä. Kun kauan elää, niin jotakin näkee. Eihän siitä … joko siitä on aikaakin kun se putosi?' tiedusteli Pekka samassa kopeloiden kuormaa joka paikasta.
Hän laitti minut pitämään hewosta kiinni ja palasi itse Kallea hakemaan; hän sai tallustella koko joukon takaisin päin, mutta siellä tulla nyrkyttelikin Kalle jo wastaan, itseksensä itkeä tihistellen. Pekka kantoi hänet sylissänsä hewosen luo. Sitten rupesi hän pimeän päässä kaiwamaan kuormaan jonkunmoista koloa, jossa saisimme olla, ettemme tielle putoaisi.
'Eihän se toki sowi, että ne tielle tippuwat. Poika riewut eiwät ole tottuneet walwomaan … eihän se niinkuin kotona…' puheli Pekka koloa kaiwaissaan.
Kuinka hän niin täyteen ahdattuun ja pinkattuun kuormaan jotain semmoista sai, sen ties taiwas, mutta koloa siinä nyt waan oli. Iso se ei ollut, sillä kun Kalle ja minä istuimme siihen, puristuimme me yhteen myttyrään niinkuin kaksi hywin puristettua nyyttiä. Mutta semmoisenaankin se oli mielestämme hywin mukawa, sillä nyt olimme hywässä turwassa, ettemme enää putoa.
'Pysyttekö nyt siinä…? eihän sitä sen paremmaksi…' kysyi Pekka.
'Pysymme, pysymme, emme me enään putoa; kiitoksia, hywä Pekka!' koimme me yhteen ääneen sanoa.
'Ooh ruuna.'
Hewonen lähti.
'Oman kylän tytöt on kuin Saksan omenoita,
Toisen kylän tytöt niinkuin kengän tallukoita.'
Meillä oli nyt niin mukawa olo, että taasenkin nukuimme aiwan pian. Minä en tiedä, kuinka kauan sitä teimme, mutta nyt heräsimme mukanamme olewan ison, Moppe nimisen koiramme hirweästä ja kiiwaasta haukkumisesta. Se säyhysi tien wieressä, etupuolella meitä ja oli niin kiiwas, että olisi luullut hänen tuossa paikassa syöksywän jonkun kimppuun. Hewonen käwellä jurpotteli eteenpäin, mutta Pekka ei laulanut. Me koetimme katsella tirkistellä tiepuoleen, nähdäksemme mitä Moppe niin kiiwaasti haukkui, mutta pimeän tähden oli mahdoton mitään nähdä. Koira haukkui yhdessä paikassa ja pian käweli hewonen sen paikan ohi.