'Wai niin, wai kullalta … kyllä minä näen.'
Sen sanottuaan meni hän nauraa wirnistellen pois. Minä mursin wapisewin käsin sinetin ja sieppasin kirjeen kotelostaan. Tiinalta … ei … sittenkin Tiinalta … eihän … mitä? Mariltako…? Kuinka se…? Onko kummaltakaan? Mutta otsakirjoitus!
'S——stä Huhtikuun 18 päiwä' … 'on, on … toiselta tahi toiselta.'
Tuommoisia ajatuksia sujahteli salaman nopeudella aiwojeni läpi.
Kun minä tulin warmaksi, että kirje todellakin oli jommalta kummalta neiti B——ltä S——stä, ei ollut minussa miestä heti sitä lukemaan. Minä wiskasin kirjeen pöydälle, painoin kädelläni polttawaa otsaani ja aloin käwellä lewottomasti edestakaisin huoneessani. Wihdoin wiskausin pitkäkseni sohwan kannelle ja annoin wapaasti tunteitteni ja ajatusteni lentää. Siinä oltuani sen pitkää, tämän lyhyttä, tunsin saaneeni sen werran rohkeutta, että woisin ehkä katsoa nimikirjoitusta, sillä kummankin neidin käsikirjoitus oli niin yhdenkaltaista, etten siihen nähden woinut hämmingissäni päättää kumman se oli, waikka muuten tunsin ne tarkkaan.
Minä nousin ylös, astelin pöydän luo ja silmäsin sen loppuun. Se, mitä nyt näin, oli omiansa aiwan pian jäähdyttämään tulikuumaa aatteitteni riehuntaa. Melkein kylmänä luin seuraawan kirjeen:
'Hywä ystäwä!
Siellä loistawassa yliopistokaupungissa, kaikkien ilojen ja huwitusten ympäröimänä et taida kertaakaan muistaa meitä Suomen saloilla asuwia. Tuota en pane kowin kummakseni, jos niinkin olisi, mutta muista toki, että meilläkin on sydän. Aina siitä hetkestä saakka, kun meillä käwitte, on sydämessäni asunut kauhea ikäwä teitä kohtaan, erittäinkin sinua. Ja elämän iloisimmissakin kohdissa olen aina waan tuntenut tätä kalwawaa kaihoa. Ei mikään olisi minulle sen suotuisampi, kuin että näkisin sen päiwän walkenewan, jolloin saisin sinut taasen nähdä; en tiedä miksikä niin on, mutta niin se on. Pidä minua ystäwänäsi ja sisarenasi, muuta en tohdi toiwoakaan ja siinä on kylläksi; mutta älä waan unhota minua. Anna nyt anteeksi, kun olen näin rohkeasti kirjoittanut, mutta en woinut toisin tehdä. Minä olen tämän niin salaa kirjoittanut, ettei Tiinakaan tiedä mitään; hänkin muistelee usein teitä. Älä nyt waan tätä pahaksesi pane, waan muista joskus jollakin pienellä riwillä sinua aina muistawaa sisartasi——Mari B——iä.'
Minä olin jotenkin lewollisena alkanut kirjettä lukea, mutta yhtä lewollinen en ollut sen loppuun päästyäni. Maailma musteni silmissäni ja se kahdestakin syystä. Mari, itse totisuus ja huokaus, minulle kirjoittanut!—Tiina ei rakastakaan minua niinkuin olen uneksinut ja luullut. Olihan kirjeessä, että hän waan usein muistelee meitä, molempiako…? Ei, ei, Kallea, ystäwääni, sitä hän muistelee ja rakastaa, oliwat nyt ryöppeät ajatukseni. Nyt olin joutunut ojasta allikkoon. En woinut pitää ajatuksiani koossa, tunsin päätäni pyörtäwän ja nakkausin toistamiseen sohwan kannelle puku päällä maata. Wihdoin wiimein olin waipunut sekaiseen unen horrokseen, josta en selwinnyt ennenkun seitsemän aikana aamulla.
Ylös noustuani olin paljon tyynempänä, sillä sekanainenkin uni oli mieltäni lewottanut ja wirkistänyt. Minä astelin pöydän luo, hakemaan tuota elämääni häiritsewää kirjettä, jonka tuskissani olin illalla sinne nakannut. Nyt woin jokseenkin tyynellä mielellä lukea sen uudelleen. Aiwan niinhän se oli kuin se oli. Marin käsiala oli silmieni edessä niin ihka selwänä kaikkine omituisuuksineen ja hienoine naisellisen hennon kätensä wärähdyksineen; olipa niinkuin hän olisi tuon kirjeen juuri nyt kirjoittanut ja itse pujahtanut johonkin nurkkaan, sieltä katsellakseen, minkä waikutuksen se minuun tekisi.
Minä luin kirjeen kertaan ja toiseen, ja taas minä luin. Minä punnitsin ja tarkastelin siinä joka=ikisen aatteen, lauseen, sanan, jopa jokaisen kirjaimen ja pilkunkin ja jota enemmän sitä tein, sitä enemmän tuotti se lewollisuutta, ja tyyneyttä wielä nytkin jotenkin rauhattomaan sydämeeni. Wähitellen rupesi asia todellisuudessa semmoiseksi selkenemään, ettei Tiina minua rakastanutkaan, niinkuin olin toiwonut ja mielessäni kuwitellut. Jota enemmän tämä aate minussa wahwistui, sitä enemmän rupesi Marin kirje saamaan mielessäni arwoa ja sitä hartaammin luin ja tutkin sitä. Kowin pitkää aikaa ei kulunutkaan, ennenkun se rupesi minusta tuntumaan enemmältä kuin ystäwän ja sisaren kirjeeltä. Minä olin huomaawinani siinä puhdasta ja wilpitöntä rakkautta, jota en minä ennen ollut uskaltanut antaa ajatuksiinikaan astua. Kun olin asiaa tarkoin harkinnut ja mielipiteissäni wakaantunut, rupesi Tiina wähitellen haihtumaan pois sydämestäni, niinkuin turha toiwo konsanaankin, ja hänen sijassansa wäikkyi siellä Mari kaikkine totisuuksineen ja wiehkeine hymykuoppineen.