Waikkei hän kirjeessään ollutkaan suoranaisesti ilmoittanut rakkauttaan, eikä siis siinä suhteessa minulle mitään toiwoa antanut, oli se kuitenkin lempeä ja sydämellinen ja semmoisenakin oli sillä mielestäni sanomattoman suuri arwo. Sen nojalla woin minä siitä lukea, ajatella ja päätellä kaikkea mahdollista ja mahdotonta ja se loi mieleeni uskallusta ja toiwoa.

En kauan miettinyt enkä aprikoinut. Minä istuin kirjoituspöytäni ääreen ja kirjoitin hänelle wastauksen, mutta siinä tunnustin hänelle rakkauteni.—Minä luulen, ettei koko maailma olisi woinut saada minua toisin tekemään, sillä hän oli saanut semmoisen arwon ja sijan sydämessäni, etten mitään maailmassa olisi woinut hänen rinnallensa asettaa.

Ihme kumma! Waikka ottamani askel oli niin uhkarohkea ja painawa, ei kuitenkaan mieleni ollut kowin lewoton, sillä tunnossani tuntui siltä kuin joku wakuutus olisi sitä tukenut. Totta kyllä on, että muistaissani mitä olin tehnyt ja ajatellessani minkä wastauksen saisin, läikähti sydämeni kylmäksi ja silloin tunsin kummallista arkuutta, mutta kumminkaan ei se estänyt minua toimimasta ja lukujani jatkamasta.

Niin pian kuin kirje suinkin kerkesi kulkea, sain minä wastauksen. Heti päällekirjoituksesta huomasin kirjeen Marilta lähteneeksi. Entisen lewollisuuden sijaan tapasi minut hämmästys ja pelko, sydämeni sykki niin kowasti, jotta olisin luullut sen jyskeen muille kuuluwan. Kirjeen kuorta murtaissani wapisi käteni niin, etten ollut sitä auki saada, sillä sisälsihän se elämäni kohtalon. En uskaltanut, enkä woinutkaan sitä järjestyksessä lukea, loin waan paikoittain siihen hätäisen yleissilmäyksen. Siitä jo huomasin, että tunnustukseni oli tullut lämpimästi wastaan otetuksi. Se hawainto rauhoitti mieltäni niin paljon, että woin kirjettä ruweta järkiään lukemaan. Sama hento ja wiehättäwä käsiala kuin ensimäisessäkin kirjeessä; kuinkapa se toisin saattaisi ollakaan, sillä oliwathan ne saman käden, saman henkilön kirjoittamat.—Kirje sisälsi niin lempeätä, mutta samalla wakawaa ja uskollista wastarakkautta, että sydän oikein hyppeli rinnassani. Hän päätteli tapahtumaa Jumalan sallimaksi, kun me näin odottamattomalla tawalla olimme toisemme kohdanneet; tämä oli minun mielestäni sangen ihana johdelma, sillä minä myös katselin asiaa samalta kannalta. Nyt tunsin sydämessäni semmoista iloa ja onnellisuutta, etten koskaan ennen ollut semmoista tuntenut. Minä tulin luonnostanikin niin iloiseksi ja leikilliseksi, että koulutowerini huomasiwat minussa suuren muutoksen tapahtuneen. He iwailiwat ja kiusailiwat minua kaikenlaisilla kompeilla ja sukkeluuksilla, mutta mitä huolin minä heidän ilweistään, sillä olinhan nyt niin onnellinen, kun olin löytänyt sydämeni rakastetun.

Minä kirjoitin Kalle ystäwällenikin uudesta odottamattomasta onnestani; kuinkas muutoin, sillä olimmehan ystäwät, jotka pitkin elämäämme olimme awosydämisesti toisillemme ilmoittaneet sekä surumme että ilomme. Minä wakuutin hänelle, että tämä oli tapahtunut Jumalan sallimuksesta ja pyysin hartaasti, että hän ottaisi osaa sanomattomaan ilooni ja onneeni. Heti sain häneltä wastauksen, waikkei hän ollut muutoin kirjoittanut minulle moneen aikaan. Hän onnitteli minua moneen kertaan ja hänkin sanoi asiani tapahtuneen Jumalan sallimuksesta. Hän iloitsi sydämestään minun onnestani ja sanoi hartaasti ottawansa osaa siihen. Sitä hän waan kowin pahoitteli, kun ei hän ollut saapuwilla, että olisi woinut sulkea minut weljelliseen syliinsä; tuntuipa siltä kuin tämä osa kirjeestä olisi kyynelsilmissä kirjoitettu.

Tämä oli nyt minulle pelkkä leikkikalu, niin keweältä se tuntui. Minulla oli tahtoa, woimaa ja kykyä jatkamaan opinnoitani, eikä mitkään waikeimmatkaan opinhaarat pidättäneet minua wähääkään, waan kaikki käwi ikäänkuin itsestänsä. Jos uupumus saawutti, otin esille nuot molemmat rakkaat Marin kirjeet, lukeakseni ja wertaillakseni niitä toisiinsa. Woi Herra, kuinka yhdenkaltaista niiden kirjoitus oli, ja kuinka yhdenkaltainen aate ja henki niistä uhkui; ne oliwat minulle henki ja elämä ja kaikki kaikessa.

Kun tulin warmaksi, että woin tutkinnon suorittaa tällä lukukaudella, ilmoitin sen kohta rakastetulleni. Samassa ilmoitin myös, että tutkinnon jälkeen wihitän itseni papiksi ja koetan päästä apulaiseksi hänen isällensä, sillä olin kuullut hänen semmoista itsellensä hankkiwan. Ja sitten … niin, niin, sitten…

Sitä ei suinkaan tarwitsisi mainitakaan, että minä ja Mari olimme keskenämme ahkerassa kirjewaihdossa, ja sen kautta tuli julki odottamaton seikka. Eräässä kirjeessään, näette, ilmoitti Mari, että Kalle ystäwän oli kihlannut Tiinan——. Itse uutinen ei mielestäni ollut niinkään outo, sillä olinhan jotain semmoista aawistanut. Mutta oudompaa oli mielestäni se, kun asia kerkesi Marin kautta tiedokseni tulla, eikä Kallen, jonka pidin suorastansa siihen welwollisena. Muutoin olin oudoksunut jo ennenkin Kallen kirjoittamattomuutta minulle. Ensin pyrki tämä seikka häiritsemään mieltäni, mutta pian käsitin asian siltä kannalta, että hän ei ollut wielä kerinnyt sitä tekemään ja niin jäin minä odottamaan tuota tärkeätä kirjettä ystäwältäni.

Kului joku aika ja tutkintohetki tuli. Minä suoritin sen niin keweästi ja loistawasti, että sain korkeimman arwolauseen. Samoin käwi papin tutkinnossakin ja pian olin minä wihitty pappi.

Nyt, kun olin noista pulmista päässyt, ei ollut paljon aikaa aprikoida, eikä mietiskellä, sillä ajatukseni eiwät lyöneet eikä laskeneet mihinkään muuhun, kuin yhteen ja samaan kohtaan, nimittäin siihen, kuinka nopeimmin pääsisin rakastettuni luo.