Juuri kun olin saanut kapineeni kokoon haalituksi ja olin aiwan lähtemäisilläni matkaan, toi postimies minulle kirjeen. Heti huomasin, että se oli ystäwältäni Kallelta. Siinä hän ilmoitti kihlauksensa ja pyysi tuhat kertaa anteeksi, että oli näin kauan wiiwytellyt ilmoitustansa. Sepä juuri minustakin oli oudonomaista, sillä emmehän ennen olleet niin hitaita toisillemme wähäpätöisempiäkään asioita ilmoittamaan. Tuo anteeksipyytäminenkin tuntui niin oudolta, koskapa ei meidän wälillämme oltu monesti semmoisia tarwittu. Minä en oikein tietänyt kuinka se oli, mutta minusta waan tuntui siltä, uin koko tuo kirje olisi syntynyt jostain ulkonaisesta pakosta.
En joutanut pitkin punnitsemaan ystäwäni kirjettä, sillä hewonen oli jo kartanolla ja minä lähdin paikalla matkaan. Nuoret woimani kestiwät kaikkea, ja yöt päiwät riensin S——n pappilaa kohden. Kowin kauan ei wiipynytkään, ennenkun saawuin perille ja sain syliini sulkea sen, jota niin werrattomasti rakastin. Paikalla tapahtui julkinen kihlaus ja wanhemmat antoiwat meille siunauksensa; hekin sanoiwat, että siinä oli selwästi nähtäwänä Jumalan sallimus.
Nyt olin yht'aikaa wirallinen pappi hywillä arwolauseilla, rakastawa ja rakastettu sulhanen. Eikö ollut onnea nuorelle miehelle yhdeksi kerraksi?
Ensiriemastuksen ohitse mentyä, tasaantui elämä rauhalliseksi jokapäiwäiseksi elämäksi. Silloin wasta huomasin, ettei Tiina enään ollutkaan sama iloinen tyttö=heisakka kuin ennen. Hän oli ujostelewa, synkkämielinen, melkein arkamainen ja kartteli muiden ihmisien seuraa. Usein hän waipui alakuloiseen mietiskelemiseen muidenkin parissa ollessaan, mutta kun hän pääsi yksinäisyyteen, painui hän niin sywiin ajatuksiin, ettei hän näyttänyt huomaawan ulkomaailmasta mitään. Jos hän milloin istui pianon ääreen ja koetti soittaa—joka kyllä harwoin tapahtui, kumisiwat hänen säwelensä niin surullisesti kuin ne olisiwat haudasta nousseet.
Kaikkea tätä nähdessä ja huomatessa, emme tienneet mitä tehdä ja ajatella. Ennen niin iloisa ja elehtiwä, melkein wielä lapsimainen tytön heitukka oli muuttunut muutamassa kuukaudessa wankan haaweilijan kaltaiseksi. Me koetimme yksissä neuwoin iloittaa ja elwyttää häntä, mutta kaikki oli turhaa. Syytä tähän ei tietty. Kaikki tiesiwät waan wakuuttaa, että hän wasta wiime aikoina oli noin kummalliseksi tullut.
'Mikä, sinua, hywä lapsi, waiwaa, kun sinä olet noin kummallinen', kysyi häneltä Mari eräänä kertana, koettaen päästä hänen umpimielisyytensä perille.
'Eihän minua mikään waiwaa, antakaa minun olla', wastasi hän waan lyhyesti.
'Sinun asiasi ei ole aiwan oikein; saatathan sen ilmoittaa; ehkä woisimme olla joksikin awuksi', pitkitti Mari.
Tiina pyörähti pois sanaakaan lausumatta, ja siihen se asia jäi.
Kun kaikki kokeemme oliwat turhat, eikä hänen umpimielisen surunsa perille päästy, päätimme joukonmiehissä, että hän kowin ikäwöitsi sulhastansa, sillä Kalle ei ollut saapuwilla, ja että kaikki wuoti siitä.