Waikka kuinka olisimmekin päätelleet ja harkinneet järjellisiä ja mahdollisia syitä Tiinan kummalliseen käytökseen, tuntui kuitenkin mielestäni hywin oudolta niin äkkinäinen ja suuri muutos hänen elämässään. Sisarusten luonteella oli ennen ollut niin suuri eroitus kuin yöllä ja päiwällä ja niin se oli nytkin, mutta päinwastaiseen suuntaan. Sillä Tiina oli entisestään niin paljon synkistynyt ja Mari sen werran kadottanut entistä ujouttaan, että tuntui siltä, kun Tiina olisi muuttunut Mariksi ja Mari Tiinaksi—sisarukset oliwat muuttaneet luonteitaan.
Elämä olisi ollut sangen hauskaa luonnon kauniissa helmassa kauneinna kesäsydännä, warsinkin meillä nuorilla rakastawilla, mutta Tiinan synkkämielisyys huolestutti kaikkia, erittäinkin meitä, siihen määrään asti, että se pani wakawasti miettimään mitä oli tehtäwä. Wihdoin tulimme kaikin salaisessa neuwottelussa siihen yksimieliseen päätökseen, että Kalle oli kutsuttawa tänne, kumpikin kihlattu pari pantawa kuulutuksille ja sitten kohta pidettäisiin häät.
Niinkuin oli päätetty, tehtiin myös. Kalle tuli. Hän oli hilpeän ja iloisen näköinen ja syleili prowastia, pruustinnaa, morsiantaan ja meitä, samassa onnitellen meitä monin kertaisesti. Hän pyysi hartaasti anteeksi, kun hän niin myöhään ilmoitti kihlauksensa minulle, mutta siihen hän sanoi olleen erityiset syynsä. Mitä nuot erityiset syyt sitten oliwat, sitä ei hän sanonutkaan.
Kallen tultua näytti Tiina elpywän, sillä hän tuli paljon iloisemmaksi ja nuot surumielisyyden puuskat tapasiwat häntä waan harwoin, mutta kaikenni ne eiwät waan poistuneet. Kalle toi tullessaan pieneen seuraamme ikäänkuin uutta henkeä ja elämää, sillä hän oli iloinen luonnostaan, kekseliäs luomaan aina uusia hauskoja huwituksia ja ajanwiettoja. Meillä oli hywät toiwot ja iloitsimme, kun olimme keksineet muka oikean syyn Tiinan surumielisyyteen.
Niin kului aika ja meidät oli kuulutettu jo kerran.
Waikka Kalle olikin niin iloinen ja ystäwällinen minuakin kohtaan, että olisi luullut wälillämme wallinneen entisen awosydämisen ystäwyyden, oli kuitenkin ikäänkuin jotakin salaperäistä, jota hän olisi tahtonut kaikin mokomin peitellä. Mikä se sitten oli, sitä en minä tiennyt.
'Onko sinulla tallella kaikki kirjeet, mitkä Mari on sinulle kirjoittanut?' kysyi hän eräänä kertana minulta kahdenkesken ollessamme.
'On, tallella ne owat, miksi sitä kysyt?' sanoin minä wähän oudoksuen.
'Ilman aikojaan waan kysyin', sanoi hän ja lähti pois.
Silloin muistin, että matkalaukkuani purkaessa olin sieltä nostanut isonlaisen kauniin pahwilaatikon, jossa saatuja kirjeitäni säilytin, wieraskammarin pöydälle ja unouttanut sen sinne.