Silmänräpäyksessä selweni minulle kaikki. Ensi kerran elämässäni käsitin nyt puhtaan naisellisen kainouden täydessä jaloudessaan. Sitä loukkaamatta ei waimoni olisikaan woinut tuota kirjettä kirjoittaa. Sen käsityksen nojalla oiwalsin myös, että Kalle oli todellakin sen kirjoittanut, saadakseen itsellensä ryöstetyksi ensimäisen rakastettuni ja sysätäkseen minut pois tieltään. Ja kaikkeen tähän oli hän hywäkseen käyttänyt tuota muiden käsialan jäljittelemistaitoaan, jossa hän oli tullut niin mainioksi. Nyt älysin Kallen äkkinäisen synkistymisen ja kylmenemisen minuun ensimäisellä käyntiretkellämme waimojemme kodissa, yliopistoon lähtemättömyytensä ja kirjoittamattomuutensa wiime aikoina sekä tuon waistomaisen luuloni, että hän salaisi jotakin.
Waikka Kallen työ tuntuikin mielestäni konnamaiselta, en kuitenkaan huolinut koko kepposesta yhtään mitään; sillä olinhan kaikin puolin onnellinen; sentähden antauduin mielelläni kohtaloni alaiseksi ja olin sangen tyytywäinen tilaani. Mutta pahin seikka oli se, miten sain rauhoitetuksi rakkaan waimoni, johon tuo onneton kirje oli tehnyt niin sywän waikutuksen.
'Sinä et wastaa', ennätti waimoni sanoa, waikka eiwät edelliset ajatukseni wiipyneet aiwoissani sekuntia enempää.
'Olkoon wain Kallen kirjoittama … se on aiwan sama. Pääasia on waan se, että olemme, armaani, tawanneet toisemme', sanoin minä.
'Woi,——sanotko niin? Se ei ole sama, mitenkä me olemme toisemme tawanneet, sillä asialla on toinenkin puoli.——Sinä et olisi lähestynyt minua, ellet olisi saanut tuota kirjettä.'
'Waikkapa niinkin, mutta olemmehan kuitenkin onnelliset', sanoin minä wähän hämilläni.
'Onnellisuus ei saa tulla mitään kawalaa tietä, sillä semmoinen onnellisuus ei woi olla pysywäistä laatua.'
'Kukapa sen woipi meiltä ryöstää, sillä onhan omassa wallassamme säilyttää se, mitä kerran olemme saaneet. Sinä tiedät sen, että minä rakastan sydämestäni sinua ja minä tiedän olewani rakastettu. Siinähän meille on kylläksi, mitä me muuta kaipaisimme?—Älä nyt anna tuon asian häiritä mielesi rauhaa ja kaikki kääntyy taas hywäksi', sanoin minä ja kiersin käteni hänen ympärilleen.
Hän irroitti itsensä tylysti irti.
'Minä tiedän ja uskon, että sinä rakastat minua ja olet hywä minulle, ja niin minäkin luulen tehneeni, mutta asiassa on wielä muutakin.—— Ehkä Tiinankin surumielisyys on samasta lähteestä kotoisin', sanoi hän sitten synkästi.