Minä luin ja tutkin useampaan kertaan tuota surullista kirjettä. Olin niin ajatuksiini waipunut, etten huomannut toista kättäni, eikä kukaan minua häirinnyt. Silloin aukeni owi ja waimoni astui huoneeseen. Warmaankin huomasi hän, että olin kowassa mielen hämmennyksessä, sillä hän ei lausunut luotuista sanaa, loi waan minuun tutkiwan ja woitollisen katseen ja poistui nopeasti. Tuo katse selitti kuitenkin niin paljon, sillä se oli ikäänkuin hän olisi sanonut: 'wieläkö koetat totuutta peitellä tyhjillä tekosyillä?'
Herra ties kuinka kauan olisinkaan siinä istunut, miettimässä elämän kuohuwia pyörteitä, jos ei waimoni taasen olisi tullut huoneeseen; hän istui nyt ja näytti tahtowan jotain puhua.
'Olethan sinä, kultaseni, Tiinalle ilmoittanut tuon kirjejutun, waikka minä niin hartaasti pyysin, ettet sitä tekisi', sanoin minä.
'Enhän minä ole mennyt mihinkään lupaukseen siitä asiasta.'
'Totta kyllä, mutta woipihan toisen pyynnön täyttää, waikkei mene erinomaisiin sitoumuksiinkaan', koin minä puolihädissäni sanoa.
'Mitä hywää sen salaamisesta olisi ollut?'
'Olisihan kahtapuolta monta ikäwää juttua jäänyt tietämättä.'
'Se ei olisi auttanut mitään, sillä minä tiesin kuitenkin kaikki; sitä paitsi teeskennelty luulotteleminen on kaikista waarallisin', sanoi hän kolkosti.
'No, mutta saatammehan unhottaa nuot kaikki ja ruweta elämään entistä onnellista elämää', koin minä sanoa.
'Entistä onnellista elämää! Woi, Hiskias, sinä et tunne wielä naisen sydäntä. Jolla sydän on kerran karrelle palanut, häneltä ei woi waatia onnellista elämää. Me kumpikin olemme wäärässä asemassa, samoin he. Me onnettomat olemme joutuneet kawalan ja ilkeän sydämen woimattomaksi uhriksi ja sitä ei woi kukaan auttaa. Minä tiedän ja ymmärrän ehkä enemmän kuin sinä luuletkaan: Tiina rakasti sinua ensi näkemästään ja sinä—häntä, etkä ensinkään minua, wai kuinka?'