Kyyneleet nousiwat silmiini, sillä jonkunmoinen aawistus käwi sieluni läwitse, että elämämme synkkyys olisi nyt lopussa.
Minä astuin kamariin. Ensinnä näytti siltä, että hän ikäänkuin olisi säpsähtänyt minun tulostani, mutta pian hän selkeni.
'Istu, Hiskias—sinä olet niin hywä minulle. Minä olen syyttä tarpeetta saattanut sinulle monta raskasta hetkeä … mutta etpä usko kuinka hywä minun on nyt olla … niin, niin hywä, että…', sanoi hän ilosta loistawin kaswoin.
'Ei mikään maailmassa ole minulle kalliimpi ja mieluisempi asia, rakas Mari, kuin se, että sinun on hywä olla', koin minä hämilläni änkyttää, sillä minä en tiennyt mitä ajatella niin äkkinäisestä mielen muutoksesta.
'Tiedänhän minä sen … sinä olet niin hywä ja minun on nyt niin hywä … mutta sallithan minun nyt olla kahden lapsen kanssa … sallithan, minä tiedän, että sallit', hopitti hän iloissaan.
'Sallin, sallin, hywää yötä waan!' sanoin minä ja lähdin pois, sillä nyt oli maata panon aika.
Woi kuinka keweältä tuntui nyt sydämeni, olipa niinkuin kauhea taakka olisi siitä pois wieritetty. 'Nythän on waimoni elpynyt ja tullut iloiseksi, niin, jopa iloisemmaksikin kuin on koskaan ennen ollut. Warmaankin paranee meidän sumea ja rasittawa elämämme entiselleen. Me alotamme uutta elämää ja unhotamme ikäwät, menneet seikat selkämme taa', ajattelin minä maata pantuani; ja todellakin tuntui mielestäni siltä, kuin kaikki tapahtunut wastoinkäymisemme olisi ollut waan paha uni.
Aamulla ylösnoustuani menin terwehtimään heitä. Kuinka hämmästyinkään, kun minä huomasin waimoni olewan kowin kipeänä.
'Herra siunatkoon! No mikä sinua waiwaa, Mari?' sanoin minä hämmästyksissäni.
'Minä woin kowin pahoin ja päätäni särkee kipeästi; hoitakaa lasta, minä en woi', sanoi hän.