"Mi—Minä rakastan Inkaa———"
"Sen minä kyllä uskon."
"Ja Inka rakastaa minua."
"Saattaisipa sekin olla mahdollista."
"Minä olen tullut pyytämään Inkaa teiltä ja suostumustanne sekä siunaustanne tulewaan awioliittoomme."
Wilppu nousi seisomaan ja asettui hywin juhlalliseen asemaan, niinkuin hänen tapansa oli päättäwissä asioissa. Niin seisoi hän jonkun aikaa mietiskellen.
"Sinä olet kunnon nuorukainen, sitä ei woi kieltää, sen olen aina sanonut ja wastakin sanon, sillä kunnollisuus ja uljuus owat aina kunnioitettawat awut. Mutta sen minä myös sanon suoraan ja ujostelematta, ettei Inka ole sinun, sillä sinua warten en toki ole häntä kaswattanut, ja nyt olette kuulleet päätökseni", niin lausui Wilppu wiimein tuomionsa jäykästi.
"Mutta Jumalan tähden, isäntä! Minähän olen kerran pelastanut Ingan karhun kynsistä", rohkeni Pentti tuskissaan änkyttää.
"Niin, se on sokean rakkauden kuwittelemista. Sinä et ole Inkaa pelastanut karhun kynsistä, se oli kellokas, jonka sinä pelastit ja sinä olet pelastettusi jo omaksesi saanut. Tyydy palkintoosi ja hae elämäsi kumppani muualta; Inka ei ole syntynyt sinua warten. Kaiken erehdyksen wälttämiseksi saan ilmoittaa, että Inka on aikoja sitten sijoitettu Möttölään; Möttölän lautamiehen Hannu on hänen saawa. Nyt olet, Pentti hywä, kaikki kuullut ja siihen on sinun tyytyminen, toiseksi ei asiasi saata muuttua. Mutta älkäämme erkaantuko wihollisina; entinen ystäwyys ja rakkaus wallitkoon edelleenkin wälillämme. Minun apuni ja oweni on aina, kuten ennenkin, sinulle awoinna ja niinkuin tähänkin asti, olen minä kunnioittawa sinua pitäjään uljaimpana ja kunniakkaimpana miehenä." Näin lausuttuaan kääntyi Wilppu pois ja läksi ulos tuwasta.
Inka ei puhunut mitään; hän ei uskaltanut, sillä hän tiesi, minkä werran hänen isänsä sanoilla oli arwoa; mutta palttinaa waljummaksi käwi hän, kuullessaan ankaran päätöksen isänsä suusta. Pentti ei myöskään puhunut, ei pyytänyt sen enempää; sillä hänkin oiwalsi, ettei Wilppu ollut sanojansa leikillään puhunut.