"Se siinä oli tehtäwä, muuta neuwoa ei ollut. Pentti kyllä yksinään ollen pelastaisi hywin henkensä; mutta hän näkyy yrittäwän myös pelastaa erästä naista, ja minä pahoin pelkään tuon yrityksen olewan molemmille surmaksi. Se on sanomattoman uskaliasta—saapas nähdä! Wenäläiset owat kyllä saaneet palkkansa, heistä ei yksikään pelastu", mutisi rannalla olija itsekseen.
Mutta kauan ei Pentti ollutkaan näkymättömissä, ennenkuin hänen päänsä taas rupesi wilkkumaan kuohujen seasta. Hän koki kaikin tawoin pysytellä Inkaakin weden päällä. Wäkewä hyöky ja pyörre wei heidät tuohon kummalliseen pussinperään ja wäkewä aalto löi heidät kallioseinää wasten; mutta siitä takaisin palaawa hölkkä esti heidät loukkaantumasta. Wäkewillä käsillänsä tarttui Pentti lähellänsä olewaan, teräwään kallionsärmään ja alkoi hinata itseänsä siitä lähellä olewaan kallionhalkeeman lomaan, jossa wähän ylempänä wedenpintaa oli jalansijaa parille hengelle. Siihen päästyänsä alkoi hän siihen hinata Inkaakin, jota hölkkä sill'aikaa oli weden päällä pysytellyt. Turwapaikkaan Ingan saatuansa, hawaitsi Pentti suureksi iloksensa kumppalinsa olewan hengissä ja wieläpä toimellaankin; tyttö puolestaan puristi itsensä turwallisesti Penttiin kiinni.
Wiimeisen wiholliswenheen wäki oli nähnyt, miten Pentin ja heidän towerinsa käwi; he arwasiwat senwuoksi kiertää waarallisen kiwen. Juuri kun Pentti ja Inka oliwat päässeet turwapaikkahansa, tulla huikasiwat Karjalaiset samaa paikkaa kohden. Wiholliset kiroiliwat, he yrittiwät lyömään karkureita jollain aseella; mutta turhaa, he eiwät ylettyneet— he eiwät ennättäneet, sillä heidän wenheensä lensi hirmuista wauhtia eteenpäin ja parin tai kolmen sylen päässä jo murtui murskaksi kallioseinään.—Sinne meniwät wiimeisetkin wainoojat; mutta Inka puristi lujemmasti Penttiä.
"Odota, Pentti—odottakaa wähän; minä juoksen hakemaan apua", huusi awulias kansalainen kallion päältä.
Kauwan ei hän wiipynytkään, ennenkuin palasi useiden miesten kanssa. He laskiwat köysiä alas, Pentti sitoi taitawasti niiden päät Ingan ympärille ja sitten wetiwät auttajat tytön ylös; senjälkeen sitoi Pentti itsensä niihin, ja niin hänkin wedettiin.
"Pentti!—pelastetut!" kuiskasi Inka hiljaa, kun he oliwat maalle päässeet. Mutta Pentti loi häneen surullisen silmäyksen ja huokasi raskaasti; jotain lienee silloin muistunut hänen mieleensä.
"Kas niin, Pentti! niin pitikin käydä. sitä temppua minä juuri huutamalla neuwoin, waikk'et sitä taitanut kuulla. Aina olen tiennyt sinun olewan oiwan wesilinnun, mutta en, helkaristen, olisi kuitenkaan uskonut sinua tuommoiseksi koskeloksi! Jos en olisi sitä omin silmin nähnyt, tuskin sen uskoisin. Itsensä ja samassa toisenkin pelastaminen, se on asia, jota ei ole wielä ennen nähty. Mutta saakelin siewä tyttö hän onkin; hänen tähtensä kannattaakin nuoren miehen wähän korwiansa kastella.—No, no—älä punastu, tyttö; minä huomaan teidän olewan likeisiä ystäwiä. Pentti onkin noin oiwan tytön arwoinen, sillä siitä pulmasta, josta hän on niin kunnialla päässyt, ei suoriakaan joka poika.—Ja entä sitten wielä niin oiwallinen kosto noille roistoille!— Mutta lähtekäästä nyt saamaan kuiwia waatteita yllenne, ruokaa ja lepoa", puheli mielihywillään awulias kansalainen.
Pentti hankki hywän hoidon Ingalle niin kauwaksi, että hän woimistuisi ja paranisi täydellisesti; päälliseksi toimitti Pentti niin, että Inka wietäisiin kotiinsa, heti kun hänen terweytensä sen salli. Sitten otti hän Ingalta surullisen, mutta sydämellisen jäähywästin.
"Sinun elämässä ja kuolemassa!" kuiskasi Inka ja kyyneleet nousiwat kummankin silmiin.
Sitten riensi Pentti wäkensä luo; heti samosiwat he wihollisen jälkeen, woittiwat hänet wielä useissa tappeluissa ja ryöstiwät häneltä takaisin paljon wankeja ja tawaroita. Niin saattoiwat Suomalaiset wihollisen omain rajojensa taakse.