Sitten laitettiin kaikki wieraat ruoalle ja yksimielisesti tunnustiwat niin ylhäiset kuin alhaisetkin Wilpun teon oikeaksi. Pentti ja Inkakin tointuiwat wähitellen, ja ennenkuin ateria oli lopussa, rohkeni Inka sanoa:
"Woi, isä=kulta, kuinka waikeat ajat luulin olewan tulossa; ensikerran eläessäni olisi minun täytynyt wastustaa tahtoanne, jos olisitte minua nyt pakoittaneet menemään Möttölän Hannulle."
"Se ei kumminkaan tapahtunut, Jumalan kiitos!"
* * * * *
Kauwan ja yleisesti kunnioitettuna eliwät Pentti ja Inka sitten Rönkkölässä. Inka katsoi useinkin hymyillen Penttiä silmiin ja sanoi: "on nyt niin hywä, kun ei tarwitse toiwoa, että karhu tulisi ja säikäyttäisi minut pyörryksiin ja että sinä tulisit sitten minua wirwoittamaan", ja Pentti nauraa tuhautti silloin makeata naurua. Wilppu antoi heti isännyyden wäwylleen ja suurimman huwinsa sai hän wäwynsä ja tyttärensä terweistä, kauneista ja ketteröistä lapsista. Jos joku oudompi wieras sitten milloin tuli taloon, kysyi Wilppu aina kohta, onko hän kuullut kertomusta Pentistä ja Ingasta, ja jos wieras ei ollut sitä kuullut, kertoi isäntä hänelle koko tapauksen aiwan niin kuin se tähän on kirjoitettu.