Horjuen nousiwat molemmat ylös ja alkoiwat käwellä pöytää kohden. Keskellä lattiaa seisahtui Pentti ikäänkuin wielä epäilewänä. Silloin kuului äkkiä Möttölän Laurin suuttunut ja kummastunut ääni:
"No, mutta Herran tähden! Oletkos tullut pois järjeltäsi, Wilppu? Sillä olethan aikoja sitten jo luwannut tyttäresi pojalleni, Hannulle", sanoi hän, ja hänen rintansa ei ollut hetikään enää niin pullollansa kuin ennen. Hannu katsoi pitkin nokkaansa, eikä pyöritellyt enää piippuansa.
"Päinwastoin olen nyt wasta tullut järjilleni, sillä nyt näen, että Hannun miehuus riippuu isänsä mahtawuudesta; hän ei kelpaa missään pantawaksi Pentin rinnalle", wastasi Wilppu jäykästi.
Sillä wälin oliwat Pentti ja Inka jo johonkin määrin tointuneet ensi hämmästyksestään ja astuiwat suoraan isän luokse.
Isä sulki heidät molemmat syliinsä, ja sitte laski hän Ingan käden Pentin käteen, näin lausuen: "ota wastaan uljas poika, paras palkinto töistäsi, minkä woin sinulle tarjota! Jumala teitä siunatkoon."
Pentti ja Inka eiwät woineet wirkkaa mitään; he itkeä nyyhkiwät waan ja halailiwat hywää ukkoa; niin sywästi oliwat he liikutetut.
"Hitto teillä olkoon, emmekä käy enää teillä koskaan", sanoi Möttölän
Lauri ja koperoitsi lakkiansa.
"Älä suutu, Lauri, ollaan ystäwät kuten ennenkin ja käy wanhan tawan mukaan talossa!" sanoi Wilppu.
"En koskaan", sanoi Lauri.
"Siihen en minä sitten taida mitään", sanoi Wilppu, ja niin läksi Lauri poikinensa kotiin.