Tällä tawalla olimme kolme kuukautta ponnistelleet. Kumma kyllä, mutta totta on, ettei mieheni koko sillä ajalla paljon ryyppinyt. Lieneekö hän mielessään pitänyt wiimeistä isoa wahinkoansa wai lieneekö kaihtenut minua?
Kun olimme nuo kolme kuukautta olleet säästäwäisiä ja ahkeroita, olimme ansainneet koko lailla rahoja,——hywä uuden elämän alku…
Eräänä kertana rupesi mieheni innokkaasti esittelemään, että minä lähtisin nyt kotipuoleen.
'Emmekö lähde nyt jo yhdessä pois täältä?' sanoin minä.
'En minä wielä lähde, minä tienaan täällä wielä enemmän kokoon. Mene sinä nyt jo ennakolta lasten luoksi', sanoi hän, ja samassa antoi hän wähän rahaa minulle matkakustannuksiin.
'Anna nyt kaikki rahat minulle, minulla pysywät ne tallella', pyytelin minä.
'En minä anna, minä tarwitsen niitä', sanoi hän kylmästi.
'Emmehän me siellä kauan elä, kun kaikki entinen on loppunut', muistutin minä.
'Kyllä minä täältä lähetän tarpeen mukaan; mene waan nyt kotiin, kyllähän minäkin täältä tulen', sanoi hän.
Minä lähdin nyt jalkasin tallustelemaan kotia kohden, mutta mieleni tuntui niin kummalliselta. Miks'ei hän myös lähtenyt kotiin? Miks'ei hän antanut enemmän rahaa tahi kaikkia rahojansa, waikka ne olisiwat minulla paljoa paremmassa tallessa olleet…? Mikä into hänelle tuli nyt minua niin kiireesti kotiin toimittamaan? Nämät kysymykset soiwat alati sydämmessäni yksinäni käydä tallustellessani pitkiä talottomia taipaleita.