Wihdoin tyynnyin minä ja todellakin rupesi hän nyt minua hywästi kohtelemaan.
Niinkuin hän oli aikonutkin, oli hän torpasta saaduilla rahoilla pitänyt kauppaa, mutta semmoista, joka nielasi wihdoin koko torpan hinnan. Hän oli, näette, ostanut wiinaa kaupungista summissa, kuljettanut sen työpaikoille metsiin, jossa hän sitä sitten pitkin linjaa myöskenteli toisille työmiehille. Hywän aikaa oli se menestynytkin, mutta eihän semmoinen tawara kauan salassa pysy.
Eräänä kertana oli hän noutanut koko kuorman wiinaa ja ruwennut sitä taaskin metsässä myöskentelemään. Kun hän oli itsekin ryyppymies, oli hän tullut juowuksiin ja silloin ei ollut tietysti waromisesta paljon haaraa. Suuri miesjoukko kokoontui yhteen ja wiinaa annettiin waan wapaasti, mutta wiimein juopuiwat kaikki niin, että he huusiwat, pauhasiwat, noituiwat, kirkuiwat, teuhasiwat, riiteliwät ja tappeliwat. Wihdoin uupuiwat he nukkumaan mikä mihinkin. Mutta lienee heissä ollut joku walpaskin, sillä sinä yönä warastettiin mieheltäni kaikki rahat puti puhtaaksi.
Nimismies kun kuuli, minkälaista mellakkaa on pidetty, arwasi kohta asian oikean laidan. Hän rupesi haeskelemaan metsistä tuon metelin lähdettä eikä kauan wiipynytkään, ennenkuin hän löysi mitä wielä jälellä oli. Itsestänsähän on arwattawa, että hän otti heti tawaran takawarikkoon. Koettipa hän saada selwille sen omistajankin, mutta siinä ei hän onnistunut, sillä kaikki oliwat niin yksineuwoisia, ett'ei asiasta tullut tolkkua."
"Puhuiko miehenne nämät kaikki teille?" kysyin.
"Ei, sitä hän ei tehnyt. Hän päiwitteli waan, kuinka kehnosti hänen on käynyt, kun hän pudotti kaikki rahansa.—Ei, ei hän totuutta sanonut, muilta minä ne tiedot urkin. Minä en uskaltanut sanoa mitä minä asiassa tiesin, mutta sydämeni oli tuskasta haljeta. Sinne oli mennyt torppa ja torpan hinta—monta hikeä, wäkeä ja wäsyä, ja nyt rupesin oiwaltamaan, ett'ei ikänä ole enään omaa kattoa pääni päällä.
Talwi oli juuri tulossa. Useita kowia pakkas=öitä oli ja lunta alkoi sadella. Maatyöt oliwat rautatiellä läpeensä tehdyt ja nyt ruwettiin wedättämään hietaa radalle. Mieheni oli wahinkonsa jälkeen työllään ansainnut niin paljon rahoja, että hän kykeni niillä ostamaan hewoskopukan. Hän rupesi esittelemään minulle, että jäisin sinne hänen kanssaan yhdessä hietaa wedättämään, sillä käwisihän työ paljoa joutuisammasti, kun olisi erityinen hiedan luoja; siten saataisiin pian muka tuo wahinko korwatuksi.
Minä en woinut wastustaa hänen pyyntöänsä, sillä olihan siinä jonkunlaista hywyyttä——; ja minä taas—toiwoin ja katsoin rohkeasti tulewaisuutta silmiin, waikka tunsin, että tuo hywyys oli rakennettu walheelliselle pohjalle. Lapsiani minä waan kowin surin, mutta kun minä yhtenään heistä hänelle puhelin, hankki hän rahaa, jonka lähetin kirjeessä hoitajille pyynnön kanssa, että he hywästi heitä hoitaisiwat.
Rekikeli oli nyt tullut. Minä sain uudet kengät, sillä enhän muuten olisi kyennyt ulkosalla liikkumaan. Ajomiehiä ja hewosia kokoontui tuohon jättiläistyöhön kaikilta maailman suunnilta. Talot täyttyiwät miehistä ja hewosista, niin ettei niissä ollut käden eikä jalan sijaa; kaikki kylien riihetkin oliwat majamiehiä täynnä. Silloin ei ollut suurta erotusta yöllä ja päiwällä, sillä melkein samanlainen huuto ja pauke kuului läpeensä kaiket ajat.
Mekin ryhdyimme innolla työhön. Yötä päiwää koimme olla liikkeellä; ei muuta wäliä pidetty kuin se, mitä hewonen tarwitsi syödäkseen. Silloin aina uinahdettiin kuin lintu oksalla ja sitten taas lähdettiin. Woi kuinka hauskalta se kuitenkin tuntui, sillä olihan se ikäänkuin uusi elämä olisi todellakin alkanut kajastaa eikä mikään silloin tuntunut raskaalta.