Kun todellisuus aukeni silmieni eteen, tulin minä paljoa heikommaksi. Myötäänsä tuo toinen istui nyt minun wuoteeni wieressä ja hoiteli minua. Haikealla mielellä kertoeli hän, kuinka kamalasti hänkin on petetty. Mieheni oli hänelle kunniansa kautta wakuuttanut olewansa naimaton mies ja tahtowansa naida hänet, kun waan kerran kirjat saadaan tänne.
Wiikon päiwät sairastin minä wielä, mutta lapset oliwat aina mielessäni. Kun woimistuin niin paljon, että kykenin, waikka heikkonakin, matkalle, lähdin rientämään heidän luoksensa, ja tässä nyt olen."
"Paljon olette kärsinyt", sanoin minä, ja sywä huokaus puhkesi rinnastani.
"Paljon", sanoi hän tuskin kuultawasti.
Minä satuin silmäämään hänen kaswoihinsa. Suonenwedon tapaisia wärähtelemisiä näkyi niissä ja koko hänen ruumiinsa wawahteli. Yht'äkkiä kaatui hän, puristi kätensä nyrkkiin ja waahtopureet rupesiwat pursuamaan suusta; hän oli kaatumawikainen. Me riensimme hänen awuksensa, waromaan, ett'ei hän saisi loukata itseään. Huiwit waluiwat pois hänen päältänsä. Silloin huomasimme otsan ylipuolella hänen päässään ison haawan.—Kauan ei kestänyt tuo taudin puuska, ennenkuin hän tointui.
"Teidän päässännekin on suuri haawa", sanoin hänen toinnuttuaan.
"Nämät molemmat minä sain wiimeisiksi lahjoiksi mieheltäni. Jollakin aseella löi hän tämän haawan päähäni; siitä lyönnistä kaaduin ja pyörryin minä… Siitä sain myös kaatumawian; ei minulla ole ennen tätä ollut", sanoi hän ja pillahti katkeraan itkuun.——Waimo-parka!—
Junan wihellys kuului nyt ja pian tuli se pihisten ja puhisten asemapaikalle.——Waimo parka!
Sade ei ollut wielä lakannut, waan pikemmin yltynyt. Me ohjasimme waimon awonaisen lastiwaunun luo ja toimitimme hänet siihen, sillä yhtään kattowaunua ei junassa ollut. Hän hytkähti istualleen jonnekkin laatikkojen kulmaukseen, ja nosti päällimmäisen hameensa päänsä yli suojakseen. Minä menin toiseen päähän junaa, jossa oli muutamia muitakin miehiä; mutta koko aikana en woinut olla ajattelematta ja katsomatta tuota turwatonta ja kärsinyttä naista.