'Missä Heikki on?' oli ensimäinen kysymykseni, kun woin puhua.
'Olkaa nyt waan huoletta! Te tarwitsette lepoa. Haluatteko mitään?' sanoi nainen, ja hän tarjosi minulle jotakin juotawaa. Kieleni ja sydämmeni oli niin kuiwa että luuli niiden pakahtuwan; minä join hywän siemauksen, sitten waiwuin taas alas.—
Wiikon päiwät olin minä maannut—niin sanottiin—kun minä toinnuin täydellisesti. Ensimäinen kysymykseni oli taas Heikin perään. Kun he huomasiwat minun jo niin paljon woimistuneen, että woin waaratta totuuden kuulla, selwitettiin minulle, ett'ei Heikkiä ole sen koommin nähty eikä kuultu, kuin hän silloin owesta ulos töytäsi. Kartanolla oli hän mennessään tawannut erään työtowerinsa, ja tälle oli hän sanonut menewänsä niin kauwas, ett'ei kuu kuule eikä päiwä näe!"
"Ja niin hän meni?"
"Ja niin hän meni, huolimatta wähääkään minusta ja lapsistaan."
"No, weikö hän tuon toisen mukanaan?"
"Ei, hän jätti meidät molemmat."
"Kylläpä tuo toinenkin on jonkunlainen otus."
"Ei hän ole niinkään huono ihminen. Hän se oli ollut ensimäinen minua hoitamaan pyörtymiseni aikana. Pitkällisen horroksissa oloni aikanakin oli hän myös usein minua hoitanut, ja olisi sitä läpeensäkin tehnyt, waan oli peljännyt minun wihojani; hän se oli erään rautatien työmiehen waimon palkannut minua hoitamaan.
Kun minä kuulin kaiken tämän, käsketin minä hänet luokseni. Kainostellen, peloissaan ja häpeillen tuli hän, mutta kun minä ojensin hänelle ystäwällisesti käteni, purskahti hän katkeraan itkuun, ja siinä itkimme sitten yhdessä epätoiwon kyyneliä.