"Entä morsian, onko hän teidän pitäjän lapsia?"
"Ei hänkään; hän on tullut sieltä, mistä seppäkin on kotoisin; lapsuuden ystäwät kuuluiwat olewan."
"Matkustawatko he nyt kotipuoleensa?"
"Eiwätkä matkusta. He owat täällä kuulutetut ja kohta he wihitäänkin; menewät nyt kaupunkiin hääwarustuksia noutamaan", selwitteli tuttawani.
Meidän puheemme loppui siihen, sillä minä olin saanut tietää kaiken sen, mitä halusinkin. Minä katsastin tawasta heitä—noita nuorikoita, jotka oliwat menossa hääwarustuksia noutamaan. Terweyden puna hehkui heidän kaswoiltansa ja koko heidän olemuksensa näytti sisältäwän elämän halua, toiwoa ja luottamusta. Monenkaltaisia mielikuwituksia pyöri mielessäni ihmisten pyrinnöistä, unelmista, toiwoista ja … pettyneistä toiwoista,—iloista ja suruista. Olihan syytäkin tämmöisiin mietelmiin, sillä olipa kumpaakin edessäni.——Woi kuinka erikaltaisilta näyttiwät nuot nuoret tuossa, ja tuo toisissa waunuissa yksinään kykkiwä, miehensä hylkäämä nainen. Mikä erikaltaisuus ja kuitenkin niin paljon yhdenkaltaisuutta.—
Näitä keskustellessa ja mietiskellessä kiiti juna eteenpäin ja pian oli se siinä määräpaikassa, mihin minun oli jääminen. Ennen waunusta poismentyäni tuli morsiuspari esittelemään minulle itseänsä. Niin kauan kuin silmä kantoi, katsoin minä tuota onnetonta, sortunutta waimoa ja noita onnellisia nuorikoita.
Yö oli puolessa, kun minä pääsin määräpaikkaani. Ei ainuttakaan ihmistä näkynyt liikkeellä. Yksinäni käwelin Pohjolan waloisana ja kauniina kesäyönä, sillä kaikki ihmiset oliwat lepäämässä päiwän kuorman ja helteen perästä. Uljaat kaswit rehottiwat uhkeina kaikkialla, kohotellen itseänsä taiwasta kohden, wastaanottaakseen lehdillään yön wiileyden wirkistäwää woimaa. Kaikki tuo oli niin ihanaa ja jaloa, että unhotuin itsekin luonnon ihanaan helmaan, enkä hakenut itselleni kyljen sijaa koko yönä.
Kun aamu tuli ja ihmiset nousiwat ylös, aloin toimitella niitä wähäisiä asioita, mitä minulla oli siellä ajettawana.
Junan piti palata sinä päiwänä kaupungista, sentähden menin jo waraselta asemapaikalle, ett'en missään tapauksessa hiljastuisi. Työmiehet oliwat kaikkialla parhaaltaan työssä ja paitahihasillaan tekiwät he hikoillen kowaa, ruumiillista työtä. Kylän poikaset oliwat kokoontuneet asemalle. He pitiwät keskenään jos jonkunlaista iloa ja leikkiä, ja minä katselin syrjästä heidän menoansa. He puhalteliwat ja wihelteliwät kämmeniinsä juuri kuin höyryhepo, kaikilla niillä äänenlaaduilla, miten sekin kussakin tilaisuudessa wiheltelee; toiset taasen surittiwat ja wiserteliwät niinkuin konduktööri tekee lähtömerkkiä antaessaan. Minua oikein ihmetytti, kuinka poikaset kaikkialla oliwat niin pian oppineet luonnollisilla koneillansa niin jäljittelemään noita rautatien ääniä. Siinä oli useita ihmisiä, jotka odottiwat junan tuloa. Tyyyy-ty, kimahti taasen yht'äkkiä ja moni odottaja huudahti: "nyt juna tulee, ääni kuuluu". Siinä aiwan lähellä oli seisomassa kattopäällisiä tawarawaunuja; niiden takaa juoksahti nyt poikanen nauraa wirnistellen, tarkastelemaan, minkä waikutuksen hänen petossignaalinsa oli tehnyt.
Niin, wihdoinhan juna tuli, ja siinä odotin tuttawiani tulewaksi. Asetuin aseman edustalle tähystelemään jok'ikistä awonaista, rautatien tarpeilla kuormitettua waunua, ja oikein, siinähän ne tuttawani tuliwatkin! Iloisesti he noikkasiwat minulle hywää päiwää ja wiittoiwat, junan wielä liikkeellä ollessa, niinkuin hywälle ystäwälle ainakin, että tulisin heidän waunuunsa, missä he ratakiskojen päällä istuiwat. Tuo kaupungista palaawa sulhoisparikin wilkutti silmää minulle niin ystäwällisesti. Olihan aiwan luonnollista, että oitis nousin siihen waunuun, jossa hekin oliwat, tekemään taasenkin seuraa.