Oli Pohjolan kaunis elokuun päiwä. Aurinko paistoi täydeltä terältä tukehduttawan kuumasti ja ihmiset puhkailiwat töissään wesimärkinä palawasta. Pysäyspaikalle oli kokoontunut wäkeä kaikilta maailman suunnilta, osaksi katsomaan tuota uutta ja kummaa, osaksi koettamaan, saisiko kyytiä tuon wohwottawan, hihkailewan ja puhisewan höyryhewon pitkähäntäisessä roikassa.
Aika kului ja monelle rupesi odotus tuntumaan pitkälliseltä. Seisottiin pitkin rataa, ja yksi ja toinen arweli yhtä ja toista rautatiestä sekä tuon uuden kummituksen kiireisestä kulusta; minäkin seisoin heidän joukossansa. Waikka ilma olikin niin kaunis, alkoi kuitenkin taiwaan rannalle kokoontua oikein aika jykypilwiä, mitkä wähitellen laajeniwat ja taajeniwat ja pian oliwat peittäneet senkin taiwaan kohdan, minkä alla me olimme. Tuulen ryöppy alkoi huihtoa ja pyöritellä kaikkia liehuwia esineitä, niinpä meidänkin odottajien ja katsojien hapeneita, huolimatta siitä ensinkään, oliwatko ne huolista harmaantuneita haituwia, waiko elämän toiwosta humertawia ja kiiltämisestä sädehtiwiä kiharoita. Pian alkoi runsaasti tulla raskaita wesipisaroita ja itsekukin täpisteli ja puhdisteli itseään.
Samassa tuokiossa kulki editsemme eräs nainen ja minä arwelin: sydämmettä on se ihminen, jonka huomiota ei hän herättäisi. Hän oli lyhyenläntä nuorenlainen nainen hajallansa olewilla hiuksilla sekä pakartuneilla, wetistyneillä ja punottawilla silmillä.
"Sataa, sataa…! woi kun nyt wielä sataakin…! Hywä Jumala kun minä pääsisin kotiin…! enhän tiedä enkä ymmärrä——lapseni?" supisi hän omia aikojaan riwimme siwu hitaasti mennessään, kantaen ja suojustellen kastuneita hameensa helmuksia.
Kaikkien silmät kääntyiwät häneen, mutta minä kenties katselin häntä tarkkaawaisemmasti kuin yksikään muu.
Pian palasi hän takaisin, seisahti meidän eteemme ja, kuinka lienee niin sattunutkaan, katsoa muljautti hän minua silmiin.
"Hywä Jumala, kun minä pääsisin kotiin!" sanoi hän taasenkin, mutta samassa kääntyi hän selin meihin; olipa niinkuin ei hän olisi meitä nähnytkään.
"Mihin päin te matkustaisitte?" kysyin häneltä.
Hän säikähti ja nyt wasta näytti hänen huomionsa heränneen. Hän loi turwottuneista ja weristyneistä silmistänsä toisen kerran minuun niin epätoiwoisen ja surkean katseen, että minua oikein kauhistutti, ja sanoi ujosti: "etelään päin".
"Mistä te olette kotoisin?" kysyin taas.