"Äitisi sanoi silloin minulle: 'Suokoon Jumala, ett'et itse tulisi sokeaksi', sillä minä olin pilkannut hänen sokeaa poikaansa ja haawoittanut hurskaan äidin kärsiwää sydäntä. Jumala on sittemmin kowasti koetellut minua. Melkein heti sen jälkeen pimeni silmieni walo, ja nyt olen yhtä sokea kuin sinäkin. Waimoni ja kaikki lapseni owat kuolleet, ja yhtä yksinäisenä seison maailmassa nyt kuin sinäkin. Mutta waikka niin paljon olen wastoinkäymisiä kohdannut ja waikka silmieni walo on kowalla kiwulla pimennyt, on Jumala kuitenkin awannut sieluni silmät. Woi kuinka monta kertaa olen katkeruudella muistanut entistä ylimielisyyttäni ja sinuakin poikaseni, joka olit ikäänkuin pylwäänä elämäni käänteessä. Usein olen sinua tiedustellut ja kysellyt, saamatta sinusta kumminkaan minkäänlaista tietoa, mutta olethan nyt tässä. Sinä anelet armoleipää. Minulla on ajallista tawaraa ja minä woin palkita sinulle tekemäni wääryyden. Jakakaamme tästälähin keskenämme mitä meillä on; kyllä meillä tässä on suojaa ja turwaa molemmillekin. Nyt saat kerjuusauwasi heittää pois tyköäsi ja syödä koko ikäsi murheetonta leipää.—Tule tänne likemmäksi, että saan syleillä sinua", puheli ukko murtuneella mielellä ja sortuneella äänellä.
Kumpikin sokea läheni hapuroiden toisiansa ja kun he kohtasiwat toisensa, tarttuiwat he syliksi ja itkiwät kuin pienet lapset.
* * * * *
Paljon erikaltaisemmaksi tuli nyt sokean Matin elämä tässä elämänsä suurimmassa ja merkillisimmässä käänteessä. Ei hänen tarwinnut enään kulkea paikasta paikkaan, owipielissä weisailemassa ja peloissaan odottelemassa, minkälaisia ääniä ja sanoja rupeaisi huoneessa olijoiden puolesta kuulumaan. Hänellä oli nyt walmis, puuttumaton ja murheeton ruoka, terweet, puhtaat werhot ja lämmin, puhdas kamari asuakseen. hänen ei tarwinnut nyt kertoa satuja, ansaitaksensa leipäpalasta tahi ruoka=ateriaa; hän sai waan olla ja elää kuten itsensä halutti. Waikka niin oli ja waikka hän oli niin arka siitä, että olisi muiden rasituksena, ei kuitenkaan tämä nykyinen hywyys tuntunut armoleiwältä, sillä hän tunsi tunnossaan, että se oli annettu rehellisestä ja wilpittömästä sydämestä.
Molempien sokeain elämä käwi nyt niin rattoisaksi kuin suinkin semmoisissa tilaisuuksissa mahdollista on. Nuorempi heistä kertoili satuja ja kertomuksia, ja wanhempi kuunteli osanottawaisesti. Ne tekiwät ukkoon wälistä niin sywän waikutuksen, että hänen walottomat silmänsä muljahteliwat ikäänkuin kyyneleitä puristaaksensa, mutta kuiwat lähteet eiwät heruneet. Silloin aina ukko lakkasi sauwallansa nolkuttelemasta lattiaan, waikka hän sitä piti muulloin melkein wakinaisena työnään. Wäliin taas weisaili Matti ajan kuluksi ja se wirwotti heidän sielujansa, niinkuin lämpöinen sade langenneena kuiwalle ja karulle maalle. Monasti päiwitteli ukko, kuinka huonosti hän on käyttänyt aikansa näkewänä ollessaan, kun hän ei ole wiljellyt mitään kirjallisuutta, eikä tiennyt nyt yhtään mitään, ja kuitenkin olisi siitä nyt iso hyöty.
Monta hauskaa keskustelua pitiwät he usein keskenänsä. Muun muassa kysyi eräänä kertana Matti ukolta:
"Wieläkö se isäntä elää, joka oli teidän kanssanne luudan kaupalla tuolla maantien wieressä?"
"Sitä en tiedä."
"Kuinka se niin on?"
"Siitä jo on aikoja, kun hän lähti pois näiltä tienoilta, eikä hänestä ole sen koommin mitään kuulunut; sentähden en tiedä elääkö hän wai ei."