* * * * *
Kymmenen wuotta on kulunut. Sokean pojan äiti on muuttanut sinne, mistä kukaan ei ole wielä palannut—maan mustiin multiin hänen waiwansa ja murheensa owat nyt loppuneet, eikä kukaan häntä nyt enään ylönkatso eikä säti laiskuudella ja sokealla pojalla—tuskinpa muistawatkaan ihmiset häntä. Mutta yksi on kuitenkin, joka suree, muistaa ja kaipaa poismenuyttä sorrettua ja ylönkatsottua waimoa. Se on sokea poika, joka niin tekee. Yksinänsä ja turwatonna on hän nyt maailmassa, sillä poissa on nyt se, joka oli niin paljon häntä rakastanut, joka ei ollut häntä koskaan sokeudella solwaissut ja joka oli ollut hänelle kaikki kaikessa. Äitinsä haudan päälläkin itki hän melkein katkeamatta. Hän ei muistanut janoansa, ei nälkäänsä, ei rikkinäisiä ja huonoja waaterepaleitansa, eikä ainaista wiluansa. Tämän tähden kuihtui hän kuihtumistaan, mutta ei hän huomannut sitäkään eikä hänestä tuntunut mikään miltään; hän suri ja itki waan ja hän olisi niin mielellään seurannut äitiään tuonen turpeen alle. Wihdoin ottiwat armeliaat ihmiset hänestä waaria; he toimittiwat hänen ihmisten ilmoihin ja laittoiwat hänelle wälttämättömimmät elämän tarpeet.
Wähitellen haihtui pojan enin suru. Hän oli kehittynyt täyteläiseksi, siroksi mieheksi, mutta hänen näkönsä ei ollut siitänsä parannut, sillä pimeät oliwat yhä ne walon lähteet, jotka luomisessa oliwat semmoisiksi määrätyt. Sama elinkeino tuli hänelle nytkin eteen kuin hänellä ennenkin oli ollut, armoleiwän aneleminen. Talosta taloon, kylästä kylään kulki hän weisaillen, siten ilmoittaen tarpeensa ja anellen armeliasten ihmisten apua. Hänen heleä lapsen äänensä oli muodostunut sywäksi ja wahwaksi miehen rinta=ääneksi, mutta kaunis se oli nytkin, ja kumisten wyöryiwät pyöreät äänet wahwasta rinnasta. Sokean aisti oli teroittunut tuiki teräwäksi ja muisti oli hänellä werraton. Sentähden oli hän mierolla kulkiessaan oppinut paljon kertomuksia ja satuja, joita hän sitten yönseutuina talossa kertoeli niin eläwästi ja luontewasti kuin olisi hän ollut eläwä orja. Niissä paikkakunnissa, joissa hän enemmin asusteli, olikin hän aina terwetullut. Kaikki kuunteliwat niin mielellään hänen weisuutaan, satujansa ja kertomuksiansa; erittäinkin lapset perehtyiwät häneen niin, että he häntä oikein ikäwällä odotteliwat. Ja kun he huomasiwat hänen tulewan, hyppäsiwät he käsiänsä räpytellen ilomielin toisillensa sanomaan: "sokea Matti tulee, sokea Matti tulee"; eipä kummakaan, sillä he tiesiwät nyt saawansa kuulla kauniita satuja.
Niissä paikoin oli sokealla jotenkin hywä toimeentulo, sillä ihmiset oliwat kernaita holhoomaan häntä. Mutta hänen mieleensä juohtui, että hän liiaksi rasittaa yhtä paikkakuntaa, sillä waikka ihmiset oliwatkin hywiä hänelle, tuntui se kuitenkin armoleiwältä. Tämä ajatus waiwasi häntä yöt päiwät ja saatti hänen mielensä raskaaksi. Hän puhui tuosta muillekin ihmisille, mutta waikka kuinkakin he olisiwat koettaneet häntä lohduttaa ja tuota tunnetta hänestä pois wieroittaa, ei waan hän woinut saada sitä mielestänsä pois wieroitetuksi. Wihdoin kaswoi tämä tunne hänessä niin suureen määrään, ettei hän woinut kauemmin itseänsä pidättää, waan hän lähti kun lähtikin laajemmille piireille henkeänsä elättelemään, ja ihmiset ohjasiwat häntä talosta taloon.
Noilla retkillänsä tuli hän erääseen puhtokuntaan. Sattumalta ohjausi hänen askeleensa puhtokunnan wankimpaan taloon. Kun hän pääsi owenpieleen, seisahtui hän siihen ja alkoi tawallisuuden mukaan weisata:
"Waikk' täytyy maata monen
All' murheen pitkältä,
Ja kerjät' edes owen,
Syödä leipää kyynelten", j.n.e.
Owea wastapäätä, huoneen perällä, pitkän pöydän eteen sijoitetulla lawitsalla istui wanha ukko, nolkutellen sauwallansa lattiaan. Kun ensimäinen säwel wyöryin kumahti, wawahti ukko ja sauwa lakkasi nolkuttamasta. Jos weisaaja olisi ollut näkewä, olisi hän ehkä tuntenut paikat ja huomannut, kuinka ukko wapisi, mutta hän ei ollut näkewä, ja siksi ei hän nähnyt mitään, weisasi waan wärsyn loppuun asti.
Kun wärssy oli lopussa, nousi lawitsalla istuwa ukko sauwaansa nojaten ylös.
"Oletko sama sokea poika, joka kauwan sitten äitisi kanssa käwit meillä ja tuolla maantien warrella weisasit luudan kauppiaille?" kysyi ukko wärisewin äänin.
"Sama olen, isäntä kulta", wastasi sokea owen suusta pelokkaasti.