"Kaikki tämä on pelkkää arwoitusta, mutta eräs on kaikkein pahin; minä en ole uskaltanut kysyä: elääkö omaisistani enään ketään muita kuin sinä, rakas tyttäreni", sanoi ukko ja hänen henkeänsä ahdisti.
"He eläwät kaikki", sanoi Reetu.
"Äitikin?"
"Äitikin elää wielä, ja hän on meillä."
"Elää ja on teillä! Jumalani, mitä minä kuulen … miks'et ole, rakas lapseni, minulle tätä ennen sanonut?—Sallikaa minun tawata häntä … eläwät kaikki…" hopitti ukko mielenliikutuksesta hätääntyneenä.
Emäntä meni toisesta huoneesta äitiänsä käskemään, eikä hänelle ilmoitettu mitään edeltäpäin.
"Eukko kulta! Woitko antaa minulle anteeksi, kun minä olen näin kauan … sinä olet paljon kärsinyt ja nähnyt puutetta, mutta kaikki wika ei ole minussa", sanoi ukko ja tarttui waimoonsa syliksi.
Waimo parka tyhmistyi niin kowin tuosta wähääkään aawistamattomasta kohtauksesta, että oli tulla kokonansa järjeltänsä pois. Hän irroitti itsensä ukon syleilystä, ja wiimein sai hän suurella waiwalla sanotuksi: "Onko tuo outo äijä hullu?"
"Woi, woi, hän ei tunne enää minua. Minä olen niin jo wanhennut, ett'ei hän tunne, mutta wanhentunut on Anna raukkanikin … kyllä minä olen oma Anttisi, ja tässä on meidän tyttäremme Reetu … todista sinä Reetu, että minä olen isäsi", puheli ukko hätäillen.
"Kyllä te, äiti, olette nyt erhetyksissä; hän on todellakin isä", todisti emäntä.