"Talon emäntä! Ja minkä talon?"
"Juuri tämän talon."
"Kuinka tämä on selitettäwä—kuka on miehesi?"
Emäntä wiittasi lawitsalla istuwaa sokeaa miestänsä.
"Onko kowa=onni kohdannut, koska hän näkyy näkönsä menettäneen?" sanoi ukko.
"Ei mikään kowa=onni; hän on synnynnältään sokea", selitti emäntä.
"Kuka ja mistä hän on?"
"Muistatteko köyhän waimon sokeaa poikaa, joka weisaillen aneli armoleipää; heitä, joille te luutia kauppasitte; hän se on", selitti emäntä.
"Hywä Jumala, wai hän! Minä muistan aiwan hywin sen ilkiteon, ja totta puhuen, minun omatuntoni soimasi minua sitä tehdessä, mutta minä olin silloin juowuksissa ja en woinut punnita tekoani… Anna anteeksi, kelpo wäwyni!" sanoi ukko, meni sokean wäwynsä luo ja tarttui häneen syliksi.
"Eihän se mitään erinomaisen pahaa ollut, ja Jumala on kaikki kääntänyt hywäksi. Olkaa waan terwetullut, kelpo waimoni isä; kaikki mitä meillä on, on teidänkin", sanoi sokea.