"No, älähän nyt puseroosi sekaannu; anna kuulua mitä sinulla nyt hänestä olisi sanomista", sanoi isäntä käskewästi ja woitollisesti isäntäwaltansa nojalla, waikka hän tunnossaan tunsi itsensä woitetuksi.
"Tarkoitan sitä, että emmekö me pane Antti=poikaa kansakouluun ensi syksynä, kun hänellä on niin kowa halu sinne päästä?"
"Senhän minä arwasinkin, ett'ei sinulla ole muuta puhumista."
"Onko se sitten niin mitätöntä puhumista?"
"Onpa se; ei hän nykyäänkään muuta kykene tekemään kuin wesilintua nakkiamaan; jos hän wielä kouluun pannaan, niin ei hänestä tule kolmen koiran ruokkijaa. Älä liwertelekään sinne päin, siitä ei kumminkaan tule mitään", sanoi isäntä jäykästi ja tylysti.
"Woi, kuin sinä, Israeli, olet kowasydämminen ja tyly", sanoi emäntä ja purskahti katkeraan itkuun.
"Senhän minä tiesinkin … sehän se on akkain wiimeinen waltti, mutta onneksi minä tunnen liiaksi tarkkaan nuo oikut, ja woin wakuuttaa, ett'eiwät ne naputa niin mitään", sanoi isäntä kylmästi ja lähti suuttuneena pois.
Emäntä ajatteli sanoa, ett'eihän se ole sinun massisi nurkasta, jos poika kouluunkin pannaan, mutta hän ei kuitenkaan sanonut mitään, sillä hän tunsi tunnossaan, että asia siitä waan pahenisi.
Sinä yönä emäntä ei woinut nukkua. Hänen silmiensä eteen aukeni mennyt ja nykyinen elämänsä. Mikä suuri wäli niillä kuitenkin oli. Ennen oli elämä niin keweätä ja sopusoinnussa elämänkumppanin kanssa, ja silloin ei ristit ja wastoinkäymisetkään tuntuneet raskailta eikä katkerilta, sillä silloin löysi kumpikin sydämmensä tyhjille paikoille täydennystä toisistaan. Kuinka toisin oli kaikki nyt. Kaikki sydämmellisyys, hellyys ja ihmisellisyys meni aiwan hukkaan, juuri kuin kuumille kiwille, ja kylmyyttä, tylyyttä, kankeutta, ylönkatsetta, wieläpä pilkkaakin saapi nyt waan kaiken hywyytensä ja rakkautensa edestä. Näitä mietti emäntä ja hänestä tuntui siltä kuin ilkeä wälttämättömyys olisi hänet syössyt semmoiseen kauheaan kuiluun, josta ei ole enään mitään mahdollisuutta pois päästä.
Näitä miettiessään tunsi emäntä itsensä kowin onnettomaksi. Wiimein puhkesi hän wuodattamaan kuumia kyyneleitä, eikä woinut itseänsä hillitä, waikka kuinkakin olisi koettanut woimiansa ponnistaa. Wihdoin jaksoi hän tyyntyä ja silloin teki hän päätöksensä. Hänen teräwä järkensä huomasi, ett'ei hän oikeuden ja totuuden kannalta walkene miehensä kylmälle ja jäykälle luonnolle. Sentähden päätti hän lempeydellä ja kärsiwällisyydellä, aina ja lakkaamatta, waikuttaa elämänkumppaninsa tylyyn luontoon, eikä lakkaawansa siitä, ennenkuin tuo kowa sydän pehmenisi ja päästäisi pojan kouluun. Sen jälkeen tunsi hän sydämmessään lohdutuksen ja rauhan säteitä ja ne loiwat uutta woimaa, rohkeutta ja luottamusta hänen rikkirunneltuun sydämmeensä, ja hän waipui aamun koittehessa wirkistäwään, waikka lyhyeen uneen.