"Siellä seisoo: 'koska apua etsitään perkeleiltä ja hänen wälikappaleiltansa, niinkuin noidilta, tietäjiltä, weden haltioilta, tontuilta ja muilta senkaltaisilta.'——Etkö nyt jo ymmärrä?" selitti isäpuoli katkismusta.
"Ymmärrän kyllä, mutta aiwan päinwastoin kuin te. Eihän siinä ole sanottu, että semmoisia todellakin on, waan että semmoisia ihmisraukkoja on löytynyt ja löytyy wielä nytkin, jotka uskonsa perustawat niiden olemiseen, waikka se on suoraa Jumalan pilkkaa, jota he luulewat tällä epäjumalan palweluksellansa kunnioittawansa.—Minun täytyy sanoa, että te ymmärrätte aiwan wäärin katkismuksenne", sanoi poika uhkarohkeasti.
"Pidä suusi kiinni ja wie se kirja sukkelaan takaisin; semmoisia ne sinun kirjasi ja houreesi owat, että tekewät Jumalan sanan walehtelijaksi", sanoi isäpuoli ja lähti suuttuneena pois.
Ei ollut poika raiskalla muuta neuwoa, kuin lähteä wiedä nyrkyttelemään mielikirjaansa sinne, mistä hän sen ottanutkin oli. Mutta tämä seikka ratkaisi ainaiseksi pojan ja isäpuolen pitkäkiskoisen wälin.
IV.
Aikaa on kulunut muutamia wuosia. Jykylän Anttipoika ei olekaan enään kotonansa, eipä kansakoulussakaan. Hän on etewimpänä oppilaana loistawasti suorittanut tutkintonsa ja saawuttanut parhaan päästötodistuksen kansakoulusta. Läpi kaikkien kotowastusten ja isäpuolen pitkäkiskoisten juonien, on hän ahminut synkkämielisenäkin kaikki ne opin mureneet, mitä siellä on ollut saatawina. Mutta isäpuolen ja Antin wäli on käynyt niin kireäksi ja ankaraksi, että holhoojan on täytynyt ryhtyä toimiin, ottaa poika pois kodista, ja ruweta walwomaan hänen kaswatustaan.
On juuri tässä samassa tullut sääntö, että kouluissa ruwetaan opettamaan suomen ja ruotsin kielillä rinnakkain. Tämä uutinen elähytti poikaa ja toiwon kipinä lensi hänen sydämmeensä. Hän tunsi itsessään sanomattoman halun päästä oppimaan enemmän ja tässä uudessa säännöksessä luuli hän olewan weräjän auki mielihalullensa. Äidillensä ja holhoojallensa koetti hän joka tilaisuudessa ilmoitella tätä mielihaluansa ja walaista asiaa niin hywin kuin suinkin woi, ja ajanpitkään rupesikin se waikuttamaan siihen suuntaan, että molemmat antoiwat perään ja poika pääsi kuin pääsikin kouluun, jatkamaan opinnoitansa.—Niin, Antti on nyt lyseolainen.
Waikka hän oli päässyt mielityöhönsä, ei hän kuitenkaan saawuttanut sitä mielen hilpeyttä ja iloisuutta, mikä hänellä luonnostansa oli, sillä kotoiset ahtaat käsitteet ja katsantotawat oliwat ryöstäneet osan hänen luonnostansakin. Wakaisena kuin wanhus ja synkkänä ja ujona kuin sortunut konsanaankin, istui hän nytkin tunti tunnilta ison koulun penkillä, samoin kuin kansakoulussakin. Kaikki koulutowerien kokkapuheet, pilkat, wiisastelemiset, wieläpä käsiksi käymisetkin, kaikki ne oliwat yhtäkaikki, ne eiwät herättäneet Antissa pienintäkään huomiota eikä wastustamisen ja koston halua. Hänen suutaan ei nähty naurun hymyssä, mutta ei itkussakaan; olipa niinkuin ei hän olisi woinut tuntea hywää eikä pahaa.
Eiwätpä paljoa paremmin onnistuneet ne monet ystäwyyden yrityksetkään, joita useat koulutowerit usein koettiwat hänen kanssaan solmiella. Hän ei seurustellut kenenkään kanssa, ja jos joku toweri tuli hänen majapaikkaansa, tuli hänen elämänsä niin ikäwäksi ja synkäksi, että toisetkin ikäwystyiwät ja synkistyiwät siitä. Jos tämä ei waikuttanut siihen määrään, että towerit olisiwat poislähteneet, antoi Antti selwin sanoin tiedoksi, että hän haluaisi olla yksinänsä. Tällä tawoin raukesiwat kaikki ystäwyyden hieromiset kuin tuhka tuuleen. Hän oli ensimäisenä istumassa koulunpenkillä ja wiimeinen sieltä lähtemään, ja lukukauden loputtua ei ollut hänen poissaololuettelossaan yhtään tuntia merkitty.
Tämmöinen jäykkyys ja wakaisuus waikutti ajanpitkään towereissakin sen, että he rupesiwat Antille antamaan arwoa ja kunnioittamaan häntä, eikä yksikään heistä enään antanut hänelle riwosanaa.