Pitäjän pastori oli hywä tuttawa Oskarin kotona, sentähden käwi hän perheineen usein siellä wieraana. Pastorilla oli seitsentoista wuotinen, Lotta niminen tytär, joka oli hänkin noilla wieraisilla käynneillä aina mukana.
Lapsuudesta pitäin oli Antti tawasta nähnyt pappilan Lotta=neidin, eikä hän siis ollut tuntematta häntä, mutta koko kouluajallaan ei hän ollut nähnyt neitiä. Tällä wälin oli Lotta kehkeentynyt kauniiksi ja wiehättäwäksi neidiksi. Hento, keweä, melkein ujomainen käytöksensä ja hurskas kainoutensa enensi wielä suuressa määrässä sitä suloutta, mitä muutoinkin hänen koko olennossaan niin runsaasti löytyi.
Pastori nyt kuten ennenkin käwi perheineen wieraina ja kun Antti uudessa asemassaan näki Lotan, teki se häneen niin sywän waikutuksen, että hän tuli niinkuin puusta pudonneeksi. Hän ei kyennyt mitään toimimaan, puhumaan, eipä edes ajattelemaankaan. Yksinään wetäysi hän toiseen huoneesen, selwittelemään sekawia ajatuksiansa ja jäähdyttämään polttawaa otsaansa. Tämän nähtyään tuli Oskari häntä hakemaan.
"Miksi sinä tänne tulit? Tule nyt tekemään wieraille seuraa", sanoi hän.
"En weliseni woi… Minä en woi hywin,—salli minun olla yksinäni!" pyyteli Antti.
Oskari luuli, että hänet on taasenkin wallannut tuo wanha synkkämielisyyden puuska, sillä hänen oli mahdoton käsittää, että hänet olisi joku taudin aine kohdannut näin pikaisesti, koska hän ennen wierasten tuloa oli iloinen kuin käki metsässä. Kun hän tiesi, ett'ei Antista woinut tuokiossa poistaa sitä surumielisyyttä, mikä häntä wielä nytkin tawantakaa kohtasi, jätti hän hänet ja kiirehti wieraille seuraa tekemään.
Antti meni ullakkokamariin, joka oli ystäwysten yhteinen huone. Hän awasi akkunan ja siitä wirtaawa raitis iltakalween ilma teki hywää hänen hätääntyneelle sydämellensä.
Hän tunsi häiriönsä syyn; ja sen wuoksi teki hän tarkkaa tiliä itsensä kanssa: "Olisiko mahdollista…? Ei, ei ole…! Mutta onhan ennenkin semmoisia ihmeitä tapahtunut,—kummempiakin … miks'ei nyt woisi niin käydä? Mutta ystäwäni Oskari…? Missä suhteessa hän on häneen…? Hehän owat lapsuuden ystäwät… Mutta ei, ei, ei … heidän wälillänsä ei woi olla mitään … ei mitään, sillä heidän wälinsä on niin wapaa ja awonainen toisiaan kohdatessa; ja niin ei se olisi, jos siinä jotakin olisi…——Mitäs minä nyt? Teenhän wäärin ystäwääni kohtaan, kun annan tuommoisille ajatuksille waltaa, sillä olisihan hän sen minulle ilmoittanut, jos waan heidän wälissänsä jotakin semmoista olisi."
Tämmöisiä ajatteli Antti ullakkokamarissa ollessaan. Häneltä ei ollut salassa se suosio ja kunnioitus, minkä hän oli hywän oppinsa ja wakawan elämänsä kautta kouluajallaan kaikilta ihmisiltä saanut. Tämä hawainto wirkisti hänen hämmentynyttä mieltänsä, tämän ajatuksen walossa sai hän kaksinkertaista woimaa ja rohkeutta mieleensä. Waikk'ei hän woinut omantuntonsa edessä löytää itsessänsä mitään wikaa, että hän olisi mitään laiminlyönyt koulunkäyntinsä ja elämänsä suhteen, päätti hän kuitenkin kaksinkertaisella innolla ryhtyä opinnoitansa jatkamaan ja ankarammin walwomaan elämäänsä, ja kaikki tuo sentähden, jotta hän kerran woisi saada Lotan omaksensa.
Tuo haaweilu teki hänet niin iloiseksi, ett'ei oltu koskaan ennen hänessä semmoista nähty. Hän tunsi rakastawansa kaikkia ihmisiä ja jos hän olisi woinut, olisi hän sulkenut koko maailman syliinsä.