Nämät tunteet eiwät suinkaan olleet omiansa tekemään Antista seuramiestä. Yksinään istuili hän waan jossakin nurkassa, nauttien niitä tunteita, joita wast'ikään oli niin runsaasti hänen sydämeensä wiritetty.—
Kun wieraat oliwat menneet, meni Antti taasenkin ullakkokamariinsa. Siellä mietti hän tilaansa ja wertaili nytkin itseänsä ystäwäänsä Oskariin, ja hän hawaitsi suuren eron olewan hänen ja ystäwänsä wälillä. Oskari oli aina iloinen ja wapaa kaikessa käytöksessään kaikkien ihmisten kanssa. Lotankaan läsnäolo ei näyttänyt häneen waikuttawan hywää eikä pahaa … olihan waan niinkuin ei olisi mitään erinomaista saapuwilla, ja se oli Antista kummallisimmista kummallisinta. Pakkausipa tuntumaan siltäkin, ett'ei Oskarilla ole tuntoa eikä sydäntä; mutta tätä aatetta ei hän päästänyt waltaan, ja wihdoin päätti hän, että kyllä hänellä on molemmat, mutta hän on niin wapaa,—ja kenties on hän wapaa Lotankin suhteen.
Näitä mietti Antti itseksensä. Hän oli tyytymätön omaan itseensä, kun ei hän ollut niin wapaa kuin ystäwänsä oli. Jospa hän olisi semmoinen, awaisi hän heti sydämensä rakastetullensa, tulisi siitä wielä mitä tulisikin, mutta asiain nykyisellä kannalla ollessa ei hän woi sitä tehdä; mutta kerran tulee wielä se aika jolloin woin pyytää häntä omakseni ja sen saawuttamiseksi tahdon uhrata henkeni, kykyni, tarmoni, ja woimani. Niitä mietti Antti.
V.
Wuosia on jokunen wierähtänyt. Ystäwykset eiwät ole enään samassa koulussa, sillä Oskari on jo useita lukukausia ollut yliopistossa. Antti on ensimäisenä oppilaana siirretty koulun kuudennelta luokalta seitsemännelle. Paljon oli hankaloita waikeuksia tuottanut Antille tuo kaksikielinen opetus, mutta hänen teräwä älynsä ja ankara ahkeruutensa woitti kaikki wastukset, ja kunnialla suoriintui hän kaikista pulmista, sillä olihan siinä joku mahdollisuus olemassa. Muutoin oli Lotan siweellinen kuwa aina hänen sydämessään, ja tämä kuwa sekä se toiwo, että hän saisi hänet wihdoin omanansa syliinsä sulkea, wirkisti ja kiihotti häntä kaiken woimansa perästä ponnistelemaan, saawuttaaksensa päämaalinsa, ja tämän tunnon ja toiwon walossa jaksoi hän niin paljon.
Juuri tässä samassa kohtasi Anttia arwaamaton wastoinkäyminen. Huomattuaan mitä waikeuksia kaksikielinen opetus kouluissa tuottaa, oliwat johtawat henkilöt poistaneet niistä suomen kielen, tehden ne siten taasenkin umpiruotsalaisiksi. Seuraus siitä oli se, että monen oppilaan täytyi luopua koulusta, sillä ne pari suomalaista oppilaitosta, mitä maassamme silloin jo oli, oliwat niin kaukana, heidän kodeistansa, ett'ei heidän waransa riittäneet niissä opintojansa jatkamaan.
Mielen katkeruudella ja loukatulla kansalaisen tunnolla tunsi Antti kansan lapsena, kuinka suuri wääryys tapahtuu kansalle, kun maan koululaitokset owat wieraskielisiä, ollen ikäänkuin suljetut kansalle, waikka ne sen waroilla kustannetaan. Hänestä tuntui siltä kuin häneltäkin olisi riistetty kaikki mahdollisuus lukujensa jatkamiseen, ja tämä tuntui hänestä kuolon iskulta. Jonkun aikaa taisteltuansa itsensä ja tunteittensa kanssa, päätti hän wihdoin, ankarain ponnistustensa tähden wäsyneenä, lewätä yhden wuoden ja sitten mennä suomalaiseen kouluun jatkamaan opinnoitansa.
Kun Oskari meni yliopistoon, wuokrasi Antti itsellensä asunnoksi erään ullakkokamarin. Hän ei halunnut enään asua Oskarin kodissa semminkään kun tämä ei useinkaan tullut kotiin käymään lukukausien wäliajoillakaan. Oi kuinka hartaasti Antti ikäwöitsi ystäwäänsä tämän poissa ollessa; warsinkin kun hän yksinäisyydessään mietti edessään olewaa elämänsä rataa ja sydämensä hartainta toiwoa, tuli tämä ikäwä oikein jonkunlaiseksi kuumeen tapaiseksi taudiksi. Ahkeran kirjewaihdon kautta koettiin kyllä aatteita waihtaa ja tunteitaan toisilleen ilmoittaa, mutta olihan se niin kuollutta ja kylmää, lämpimän ja awosydämisen puheen rinnalla, jolloin pienimmätkin asianhaarat kaikkine hienouksineen tulewat niin eläwästi esiin. Suuresti tätä ystäwän kaipiota lisäsi sekin seikka, kun hänellä ei ollut mieluista seurustelijaa. Häntä kyllä nytkin usein kutsuttiin pappilaan ja nimismiehelle wieraiksi, mutta kun ei hänellä ollut Oskaria tukenansa, ei hän ujon luonteensa wuoksi woinut sinne mennä. Niillä harwoilla kerroilla, milloin Antti ja Lotta kohtasiwat toisiansa, kohteli Lotta häntä erinomaisen ystäwällisesti; mutta sittenkään Antti ei uskaltanut lähestyä häntä. Pelonsekaisella pyhällä kunnioittamisella ja ikäänkuin puolijumaloitsemisella pysyi hän loitompana hänestä. Jos milloin niin sattui, että hän oli pakotettu puhumaan jonkun sanan Lotalle, joutui poikaparka niin hämille, ett'ei hänellä useinkaan ollut sanaa suuhun tulewaa; ja jos hän joskus sai jonkun sanan sanotuksi, oliwat ne melkein pistelewäisiä ja niin umpikuljuisia, ett'ei niitä woinut ymmärtää suoranaisesti kukaan. "Kummallinen tuo Antti", sanoi Lotta semmoisissa tilaisuuksissa usein.
Näin tawoin ei Antti saanut kaipaawalle sielullensa huwitusta mistään. Kansan seassa hän oleskeli enimmät joutohetkensä ja siellä haihtui useinkin hänen huolensa ja ikäwänsä. Mutta ei sitäkään ollut aina saatawissa, sillä kiireiset kesäiset työt weiwät wiikkokausiksi ihmiset pois kylästä. Eikä tämä seurustelu täysin tyydyttänytkään Anttia, sillä hänen korkealle pyrkiwä henkensä olisi ollut wailla wasta=alkuja niille tunteille, mitkä hänen omassa sydämessään kuwasteliwat, ja niitä ei hän muka ollut löytäwinänsä heidän seassaan.
Jo niinä aikoina, jolloin Antti oli päättänyt noiden kouluselkkausten wuoksi olla wuoden poissa koulusta, oli hänen mieleensä jolkahtanut, että hän tuona pitkänä loma=aikana koettaa ryhtyä kirjallisiin toimiin; kuitenkaan ei tämä aate ollut wielä kypsynyt päätökseksi. Mutta kun tuo ikäwän ja kaipauksen tunne käwi kukkuroilleen, joudutti se hänen päätöstänsä ja hän tunsi ikäänkuin sisällisen äänen kutsuwan häntä ja kehoittawan heti ryhtymään työhön.