Tämmöisessä sieluntilassa oliwat pikku tuwan asukkaat, kun lähettiläs taasen tuli heille wieraaksi. Ensimmältä heillä käydessään ei hän ollut näkewinäänkään tuota kalpeaa nuorukaista, joka hänestä wäliä pitämättä wiimeiseltä kirjoitteli waan pöytänsä ääressä. Mutta tarkalla aistilla huomasi hän kohta, että pojassa oli tällä wälin tapahtunut suuri muutos; hänkin iloitsi salaa ja aikoi warowasti pojan kimppuun käydä.
"Sinä, nuorukainen, et ole terwe", sanoi hän, läheten Anttia.
"En minä itseäni kipeäksi tunne", wastasi Antti kylmästi.
"Kumminkin sinä olet kalpea ja kuihtunut, sinua kai waiwaa sitten joku murhe?" pitkitti wieras.
"Niin tekee .. suru minua waiwaa", sanoi Antti nolosti.
"Ilmoita minulle surusi, ehkä woisin sitä huojentaa", kehoitti wieras.
"Minun suruani ei woi kukaan auttaa", intti Antti.
"Kerro minulle surusi syyt! minä olen monta murheellista sielua tuskistansa päästänyt", kiinnitti wieras.
"Mitäpä siitä olisi hywää, sillä minun suruni syitä ei woi kukaan toisiksi muuttaa", sanoi poika nyreissään.
"Sinä olet paljon kirjoittanut", alkoi wieras toisella tawalla, kun huomasi, ett'ei hän edellisellä keinolla woittanut tarkoitustaan.