"Jäljellä on Jumalan waltakunta", sanoi äiti silmiäänkään poikaan luomatta.
"Owatko nämät kyhäykset sitten esteenä Jumalan waltakunnalle?" kysyi poika kummastellen.
"Owat. Ne owat esteenä Jumalan hengen työlle ja samassa hänen waltakunnallensakin. Ne owat ihmisellisestä mielestä lähteneet ja sentähden owat ne hyljättäwät", sanoi äiti synkästi.
Antti hämmästyi kowasti, kuullessaan äitinsä tuommoisia puhuwan. Weri wirtasi hänen päähänsä ja hän pisti kädessään olewat paperit pöytälaatikkoon. Sitten nakkausi hän wuoteeseensa maata ja mietti surumielisenä mitä hän nyt oli äidiltänsä saanut kuulla, samalla kuin äiti mykkänä ja synkkänä laitteli illallista. Kauan siinä miettien sinne tänne, tuli hän siihen arweluun, että ehkä se oli waan satunnainen, tuon synkän wieraan waikuttama puuska, joka woisi raueta wielä siihen. Pelosta, että äidin kanssa samallaista keskustelua syntyisi, päätti hän tästälähin olla alottamatta mitään puheenainetta tässä hänelle niin arkaluontoisessa asiassa.
Waikka äiti olikin pojalle jo julkisesti ilmoittanut mielipiteensä, oli hän kuitenkin wielä poikansa kirjoitusten suhteen kahdella päällä. Hän ei oikein tiennyt oliko hän oikeassa wai wäärässä, ja tämä pani hänet taistelemaan pitkäksi ajaksi kowaa sisällistä taistelua. Huoli poikansa autuudesta ja samassa hänen ajallisesta terweydestänsä, jonka hän tunnossaan tunsi kaikenni heti murtuwan, jos waan hän lempityöstänsä wieroitettaisiin, laski äidin taas tuohon kowaan koetuksen ahjoon.
Tämmöisenä kului joku aika, mutta sangen synkkä se oli. Äiti oli wähäpuheinen ja huokaili ehtimiseen sisällisen ahdistuksensa tähden, eikä poika uskaltanut hänen kanssaan alkaa mitään puhetta, peläten, että se kääntyisi taas tuohon ikäwään juttuun. Asiain näinkin ollessa kirjoitteli kuitenkin Antti sanatonna, äänetönnä, milloin waan wähänkin woi.
Wähitellen rupesi äidin sydämessä kajastamaan semmoinen tunne, että kyllä kaiketi ne pojan kirjoitukset owat ainakin synnillisiä ja kadotuksen tuottawia. Niin, kylwetty siemen oli wähitellen ruwennut hänen sydämessään itämään. Tämä tunne wakaantui hänen sielussaan yhä lujemmaksi ja wihdoin hän teki päätöksensä. Ahtaaseen piiriin suljetut uskonnolliset käsitteet saiwat hänessä täydellisen yli=wallan ja hän tunsi olewansa kauheassa edeswastauksessa, jos ei hän pelastaisi poikansa sielua, wieroittamalla hänet pois tuosta synnillisestä ja turmiota tuottawasta työstä. Tämän tähden rupesikin hän uudestaan ehtimiseen pojallensa puhelemaan, kuinka synnillistä ja kadotuksen tuottawaa toki on tehdä semmoista työtä, mikä suorastansa sotii Jumalan tahtoa wastaan ja joka on niin hirweästi maailmallisesti miellyttäwää, että se on ollut hänetkin wähällä eksyttää.
Antti säikähti kowin tätä kuullessaan. Hän koki selittää ja toteen näyttää, kuinka wäärän ja ahtaan käsityksen äiti oli saanut parhaastakin ihmisellisestä työstä, waikka kullakin on käsky tehdä työtä leiwiskällään sillä alalla, mihin hän parhaiten kykenee. Mutta ei se kuitenkaan mitään auttanut, sillä äiti pysyi waan mielipiteissään ja julisti lakkaamatta kuolemaa ja tuomiota kaikille semmoisille pyrinnöille, mitkä eiwät suorastansa edistäneet uskonnollisia pyrinnöitä hänen ahtaan käsityksensä mukaan.
Antti parka joutui nyt koetuksen alle. Koko hänen entinen elämänsä kaikkine wastoinkäymisineen ilmestyi selwänä kuwana hänen silmiensä eteen. Hänellä ei ollut enään mitään maailmassa, mihin hän olisi woinut toiwonsa ja luottamuksensa panna. Kaikki hänen toiweensa ja pyrintönsä oliwat pettäneet, eikä ollut enään mitään olemassa, minkä eduksi hän olisi taistellut, paitsi äitiänsä ja kirjallista työtänsä. Sallimus ja koko maailma oli kääntänyt hänelle selkänsä, eikä tarjonnut lepoa eikä lohdutusta missään hänen rikkirunnellulle sielullensa. Kaikkien hylkäämänä tunsi hän itsensä olewan niin kuin oljen korren, joka on heitetty hyrskyäwälle merenselälle ja jonka hirmuinen hyöky wiimein wiskaa aukealle kallioiselle karille, josta ei ole enään minkäänlaista toiwoa pois päästä. Tällä karilla tunsi hän nyt olewansa, ikäänkuin wihittynä yksinäisyydessä, kaikkien hylkäämänä ja unhottamana, woittamattomien wastuksien ja esteiden wuoksi riutumaan ja nääntymään. Äitikin, jota hän sydämestään rakasti, oli kääntänyt hänelle selkänsä. Hän oli pienuudesta pitäin waalinut ja rakastanut häntä, eikä ollut nytkään wetänyt pois äidillistä sydäntään ja kättään, waikka kaikki muut oliwat sen tehneet, mutta nyt näytti siltä kuin jotakin semmoista olisi hänelläkin tekeillä. Ainoat hetket heidän ilottomassa elämässään, jolloin he yhteisen kalwawan surunsa woiwat hetkeksi unhoittaa, oliwat olleet ne, milloin hän luki kertomuksiaan ja äiti kuunteli nauttien niitä. Tällä tawalla oli äiti ollut hänen ainoa ilonsa ja lohdutuksensa näinä surun ja murtumisen aikoina. Hän oli ollut ymmärtämäisillänsä hänen nykyisen työnsä ja ollut ainoa kannattaja sille, mutta nyt oli hänkin ruwennut pitämään sitä synnillisenä ja tarpeettomana, jopa kadotuksen ansaitsewanakin yrityksenä.
Kaikkea tätä tuntiessaan ja miettiessään joutui Antti semmoiseen tuskaan ja ahdistukseen, ett'ei kyennyt mitään yrittämään. Wähäpuheisena käweli hän paikasta toiseen, wiskautuen wälisti pitkäksensä sänkyyn; sywästi mietiskelewän hän aina näytti ja tawasta nousi hänen rinnastaan kumisewa huokaus. Ei äitikään puhunut monta sanaa, toimitteli waan umpinaisena askareitaan, mutta hän iloitsi sydämessään, nähdessään minkä waikutuksen hänen puheensa oli poikaan tehnyt.