Kun tämä oli tapahtunut, antoi asiamies kowan käskyn äidille, että hänen tuli waikuttaa poikaansakin ja niin olla wälikappaleena hänen pelastukseensa. Hän oli jo alkukäynneillänsä huomannut, että poika mielenhartaudella kirjoitteli, milloin waan hänellä wähänkään oli aikaa ja tilaisuutta. Äidiltä oli hän saanut tietoonsa, että hän kyhäsi jotakin kirjateosta. Lahkon lähettiläs piti sen synnillisenä ja kauhean kadotuksen tuottawana työnä ja samassa julisti hän, että semmoisesta synnillisestä työstä oli loppu tehtäwä hänen huoneessaan, jos hänen oli mieli taiwaan waltakuntaa periä.
Tämä määräys huolestutti kowin äitiä. Hän ei ollut sortuneen poikansa työtä luullut miksikään synnilliseksi työksi, mutta päinwastoin pitänyt niitä kummallisen sattuwina ja mieltä ylentäwinä kertomuksina. Tunsipa hän usein jotakin ylpeyttäkin mielessään, kun hänen poikansa oli woinut semmoisia kirjoittaa. Usein lukikin poika niitä äidillensä ja pieni, murrettu seura tuli silloin hieman elähtyneemmäksi ja wirkistyneemmäksi.
Olipa äidillä toinenkin syy poikansa kirjoittamisen kieltoa wastaan. Hän tiesi ja tunsi täydellisesti, kuinka murtunut ja sortunut hän oli ja kuinka hänellä ei ollut enään mitään toiwoakaan miksikään tulla opin tiellä, ja että ainoa hänen elämänsä ehto oli juuri tuossa mielityössään, jospa ei siitä olisikaan mitään aineellista hyötyä.
Tämä tulta leimuawa pannan uhka laski äidin kowan koetuksen alle. Pitikö hänen poikansa ainoa elämän toiwo ja lähde koettaa saada kuoliaaksi kuristetuksi? Pitikö hänen turhaksi tehdä kaikki ne jalot ja ihanat tunteet, joita hän poikansa kertomusten johdosta oli ikäwinä hetkinään niin usein saanut tuntea? Jos hän niihin myöntyisi, tuntui hänen tunnossaan siltä, kuin hän olisi katkaissut wiimeisenkin eheänä olewan säikeen poikansa elämänlangasta.
Näitä mietti äiti kauan aikaa ja niin ahkerasti, että hän teki sitä yötä ja päiwää. Waikka poika oli alakuloisenakin, ei kuitenkaan hän ollut huomaamatta mikä muutos äidissä oli tapahtunut. Ei hän ollut enään niin osanottawainen yhteiseen suruun, eikä niin myötätuntoinen hänen halwalle työlleen. Hetket, jolloin niitä luettiin, eiwät olleet enään niin rauhoittawaisia ja juhlallisia kuin entisinä aikoina, ei, ne oliwat ikäwiä ja kylmiä, sillä äiti ei niistä maininnut hywää eikä pahaa. Usein huomasi Antti, ett'ei äiti nähnyt eikä kuullut mitään, istuihan waan sywiin mietteihinsä waipuneena.
"Kuinka te, äiti, olette noin kummallinen? Olettehan juuri kuin eläwältä kuollut", sanoi eräänä semmoisena hetkenä Antti äidillensä.
"Enemmän tulee kuulla Jumalaa kuin ihmisiä", sanoi äiti umpimielisesti.
"Owatko nämät sitten Jumalaa wastaan?" kysyi Antti oudoksuen.
"Ei, eiwät ne ole … mutta owathan ne…", sanoi äiti hajanaisesti, sillä ei hän tiennyt, mitä hän oikeastaan sanoi.
"Puhutteko tekin, rakas äiti, niin? Mitä toiwoa onkaan minulla sitten enään jäljellä?" sanoi poika surullisesti.