Tunnettu oli, että Jykylän Israeli isäntä, äidin toinen mies ja Antin isäpuoli, oli kauan jo ryyppinyt ja tehnyt hurjia kauppoja. Semmoisen elämäntawan seuraukset eiwät woineet olla ilmitulematta, ja nyt ne oliwat edessä. Ennenkuin kukaan woi aawistaakaan, oli hän tehnyt konkurssin. Hänen hallussaan oliwat sekä äidin että pojan warat ja sinne meniwät kaikki. Kun Jykylän isäntä nautti yleistä luottamusta wiimeiseen asti, ei Antin holhoojakaan arwannut olla waroillansa ja ottaa pois pojan omaisuutta hänen hallustansa, eikä hänellä itselläänkään ollut waroja maksaa pojan omaisuutta. Waikka Jykylän isäntä niintawoin hallitsikin jotenkin isoa omaisuutta, oli hän ennen konkurssia osannut häwittää sen niin että kaikki saamamiehet jäiwät melkein ilmattomaksi.
Näin oli äidin ja pojan omaisuuskin mennyt kuin tuhka tuulten. Jäljelle jääneillä rihkamilla ja sukulaisten awulla oliwat he hädintuskin saaneet rakennetuksi tuwan missä he nyt asuiwat. Sekä äiti että poika oliwat sortuneet siihen määrään asti, että he yksistäneuwoin walitsiwat tuon syrjäisen paikan tuwallensa, jossa he, erotettuna pois maailman pettäwäisestä hyörinästä, saisiwat elää yksinäistä erakkoelämää. Ei heillä ollut suuria elämän tarwetten warustuksia, eikä heistä kumpikaan woinut niitä työllänsä hankkia, mutta sukulaiset pitiwät heistä sen werran huolta ett'eiwät he peräti hätään tulleet.
Niin, Antti oli nyt peräti sortunut mies. Hänellä ei ollut enään halua eikä tahtoakaan koulunkäyntiin, eipä mahdollisuuttakaan, sillä hänellä ei ollut waroja siihen. Hänellä ei ollut enään kenen tähden hän olisi pyrkinyt ja ahkeroinut. Hänen elämänsä suurin tarkoitusperä ja toiwo oli tyhjäksi rauennut ja kolkolta, kuolleelta tuntui elämä nyt. Lapsuudesta pitäin oli synkistetty hänen umpimielistä luonnettansa, jota kuitenkin joku elämän kirkas säde oli joskus woinut walaista. Mutta kun kaikki toiwo oli kadonnut, synkistyi hänen elämänsä auttamattomiin asti, sillä ei mikään woima woinut siihen enään luoda waloa, lämpöä ja uutta elämää.
Tuossa eläwältä kuolleessa tilassa ei hän kyennyt paljon mitään toimimaan. Ainoana työnä oli hänellä kirjoittaminen, sillä hän koetti epätoiwon ponnistuksilla jatkaa kerran alkamaansa kirjallista työtä. Hän koetti muiden nähtäwäksi luoda kuwauksia ihmissydänten pettyneistä toiweista ja niistä katkerista kärsimyksistä, joita ne mukanansa tuowat. Tuossa työssään oli hän nytkin niin ahkera, että hän teki sitä katkeamatta, milloin waan hänen woimansa wähänkään riittiwät. Tämä ankara ponnistus ja sydämessä aina asuwa kuluttawa ja kalwawa murhe heikonsi hänen terweyttään arweluttawassa määrässä. Wihdoin laihtui hän laihaksi kuin kaakinpuu; eikä tuosta uhkeasta nuorukaisesta ollut wiimein jäljellä muuta kuin pelkkä warjo.
Mitä hywää sitten oli hänen kirjoituksistansa? Suoraan sanoen ei mitään; ei ainakaan niistä mitään hywää tähän asti ollut tullut. Ystäwänsä, Oskari, oli kyllä kehottanut häntä niitä painoon toimittamaan, mutta sitä ei hän ollut uskaltanut tehdä. Hän oli niitä kauan parsinut ja korjaillut, mutta koskaan eiwät ne hänen mielestänsä kelwollisiksi tulleet; aina waan niissä löytyi jotakin epäselwää ja kelwotonta. Siinä toiwossa hän kuitenkin teki työtä, että niistä kerran ehkä kuitenkin jotakin kelwollista syntyisi, saadaksensa niillä wähänkään äitinsä ja itsensä niukan elämän tarpeiden lisäksi.
Pitkin ikäänsä oli Jykylän emäntä ollut kristillinen ihminen ja tarkoin täytti hän niitä elämän welwollisuuksia, joita hän tunsi kristittynä päällensä lasketun. Kelpo ihmisenä kunnioitettiinkin häntä yleisesti; mutta löytyipä semmoisiakin ihmisiä, jotka kiwenkowaan wäittiwät, ett'ei hän ollut uudesta syntynyt.
Kappaletta ennen wiime tapahtumia lewisi paikkakunnassa eräs uusi uskon lahko, joka oli erittäin innokas oppiansa lewittämään ja kääntämään ihmisiä siihen. Erinomaisen tarkalla aistilla wainusiwat he, missä olisi joku murheellinen, sortunut tahi sairastawa ihminen. Kun he jossakin semmoisen huomasiwat, oli kohta joku heistä hänen kimpussansa, kääntämässä häntä tuohon heidän mielestänsä ainoaan oikeaan, autuaaksi tekewään uskoon. Ja kun ihminen on useinkin sortuneessa tilassaan taipuwainen kaikellaisiin haaweiluihin, tapahtui aniharwoin, ett'eiwät he semmoisten luona woittaneet tarkoitustansa.
Oitis huomasiwat he missä tilassa Jykylän entinen emäntä nykyään oli… He kokiwat nyt joka tilaisuudessa lähetä häntä ja julistaa hänelle oppiansa. Wähitellen alkoikin tämä waikuttaa häneen niin paljon, että hän rupesi suosimaan heitä ja käymään heidän meluisissa seuroissansa.
Waikk'ei hän suorastansa hywäksynytkään heidän oppinsa suunnitelmaa, oli siinä kuitenkin paljon totuutta ja semmoista, joka soweltui warsin hywin hänen masennettuun mielentilaansa. Usein koetti hän wäitelläkin heidän kanssansa niistä opinkohdista, joissa he hänen mielestään oliwat wäärässä, mutta jota enemmän hän wäitteli, sitä sywemmälle kietoontui hän kiihkeän lahkon pauloihin.
Tämän tähden tulikin asia pian siksi, että eräs heidän innokkaimpia käännyttäjiään oli alituisena wieraana heidän pikku tuwassaan. Tarkalla aistilla huomasi tämä, että siellä oli toinenkin henkilö, minkä mieli oli murtunut, kenties wielä enemmänkin kuin sen, jonka he oliwat jo puoliksi woittaneet. Yhä kiinteämmälle weti hän paulaansa äidin ympärille, eikäpä kauan wiipynytkään, ennenkuin äiti oli täydellisesti heidän wallassaan.