"Ei minua mikään waiwaa … pääni waan wähäsen … se jo wähäsen tuolla pappilassa … kyllä se on pian ohitse", koki Antti änkyttää.
"Niin, mutta sinussa on jonkunlaista kuumetta, sinua ei saa jättää awutta", sanoi Lotta, pitäen kättään hänen otsallansa.
"Ei, ei sitä tarwita", esteli Antti.
"Sitä tarwitaan", sanoi Lotta ja samassa kiirehti hän ulos. Palatessaan toi hän kylmää wettä ja erään naisen.
Sitten kehotti hän Antin panemaan maata, opasti naista kääreillä wiilistyttämään hänen päätänsä ja antoi hoitajalle muita ohjeita. Sitten lähtiwät Oskari ja Lotta pois.
VI.
Waltamaantien wieressä on pieni, punaiseksi maalattu tupa. Muita huoneita ei ole ensinkään. Tupa on yksinäisellä, aukealla paikalla, erään niityn laidassa, yhtään ihmisasuntoa ei ole pitkää wirstaa lähempänä ja kirkolle on kolme wertaa matkaa. Siwukulkija ei näe kuin sattumalta huoneen tienoilla ihmistä liikkuwaksi, ja moni heistä tulisi siihen päätökseen, ett'ei siinä asu yhtään ristisielua, elleiwät he näkisi tuon tuostakin sawun tupruilewan tuwan katolla törröttäwästä takan piipusta. Mutta kaikki epäilyskin katosi, jos ken asteli tuwan luo ja kolkutti tuwan eteen rakennetun pienen etehisen aina salwassa olewaa owea. Silloin tuli owea awaamaan keski=ikäinen, kärsineen näköinen waimoihminen. Tawallisesti ei hän puhunut luotuista sanaa, silmäili waan tulijaa surullisen näköisenä ja meni tupaan takaisin. Jos wieras meni perässä tuohon neliseinäiseen huoneeseen, huomasi hän siellä toisenkin ihmisolennon, nimittäin laihan ja hinterän nuorukaisen. Huoneessa wallitsi kaikkialla hywä siiwo ja puhtaus. Huoneen peräakkunan edessä oli pieni pöytä ja ihmeekseen näki wieras niissä kirjoitusneuwot. Tuo akkuna oli pöytineen ja kirjoitusneuwoineen poispäin maantiestä; lieneekö niin aiottu jo tupaa rakentaessa.
Jos wieras oli outo eikä hänen haluttanut puhetta alkaa, sai hän istua tahi seisoa waikka päiwän, eikä talonwäki sittenkään sanonut hänelle yhtä ainoaa sanaa. He silmäiliwät waan rohkeata tungettelijaa epäluulon=alaisilla ja melkeinpä pelonsekaisilla silmäyksillä, ja jokainen silmäys näytti ikäänkuin nurkuwan, kun wieraalla ei ole älyä mennä pois, häiritsemästä heidän rauhaansa. Mutta jos joku tuttawa tuli tupaan, oli tuwan asukkailla kyllä puhetta, waikk'ei se ollut juuri iloisinta laatua.
Lukija arwaa, ett'eiwät nuo tuwan asukkaat suinkaan ole keitään muita kuin Jykylän emäntä ja hänen poikansa Antti. Kumpaakin heistä on kohdannut sanomattomia wastoinkäymisiä ja onnettomuuksia, joista kummallekin seurasi ankarat kärsimykset, ja nämät yhteiset kärsimykset oliwat liittäneet äidin ja pojan taas yhteen.
Me tiedämme jo, että Antilla oli ollut pari masentawaa wastoinkäymistä, jotka sortiwat hänen tunnokkaan sydämensä. Näistä ei äiti tiennyt mitään, sillä Antti ei ilmaissut sydämensä huolia ja tuskia hänellekään. Mutta nyt oli kohdannut uusi isku, joka oli heille molemmille yhteinen ja joka masensi heidän molempain mielensä auttamattomiin.