Tämmöisiä aatteita lensi Antin aiwoissa sikin sokin yhtenä myrskynä. Hän ei saanut niistä mitään selwää, eikä kyennyt tekemään mitään ratkaisewaa päätöstä. Weri kuohui wielä nytkin hänen päässään ja semmoisessa kuumeen sekaisessa houreessa waipui hän aamupuoleen jonkunmoiseen unen horrokseen.
Kello oli kohta kahdeksan kun hän aamulla heräsi. Pää tuntui kipeältä ja raskaalta ja korwat suhisiwat wieläkin. Hän huuhtoi päätänsä kylmällä wedellä, wirkistääkseen sekanaisia aatteitaan ja humisewaa päätänsä.
Hän yritti ottamaan aamiaista, mutta ruoka ei maistanut; otti hän kuitenkin muutaman palan, waan kauan pyöriwät ne suussa, waikka kuinkakin hän olisi purra watkannut niitä. Siitä päätään yritti hän kirjoittamaan jotakin kertomusta, mikä oli hänellä keskitekoisena. Mutta siitäkään ei tullut mitään, sillä ajatukset eiwät pysyneet koossa, waan harhailiwat sinne tänne; sentähden tuli työkin sekawaa ja asiatonta. Tämän tähden wiskasi hän kirjoitusneuwot pois luotaan ja rupesi miettimään tilaansa. Pää käden warassa, istui hän pöydän päässä, nojaten kyynäspäällään pöytään. Siinä istui ja mietti hän. Hän unhotti ulkomaailman ja waipui niin sywiin aatelmiin, ett'ei tiennyt sitäkään, missä hän oikeastaan oli, sitä wähemmin mitä aika oli kulunut.
Yht'äkkiä kuului askeleita kamariin tuowilta rappusilta. Antti hawahtui ikäänkuin unesta. "Mitähän … ketähän sieltä nyt…?" ennätti hän ajatella kohentaessaan samassa itseänsä.
Owi aukesi ja sisään astuiwat Oskari ja Lotta. Antti säikähti niin heidän tulostansa, että hän taasen tunsi nousewan weren päähänsä ja kaswonsa punastuwan.
"Toiwota nyt, ystäwäni, meille onnea, sillä me olemme kihlatut! Illalla poislähtösi jälkeen tapahtui se pappilassa, ja olisimme niin kernaasti suoneet sinunkin olleen ottamassa osaa onneemme ja iloomme. Mutta kun sinä et ollut paikalla, lähdimme sinulle ilmoittamaan iloamme", sanoi Oskari, ottaen Lottaa kädestä kiinni ja läheten Anttia.
Antti käwi kalman kalpeaksi. Ei nyt weri noussut päähän, eikä tulehduttanut hänen kaswojansa, waan se pakkausi sydämeen ja siellä saatti se aikaan sanomattoman tuskan ja ahdistuksen. Suurella ponnistuksella nousi hän ylös ja alkoi astella tulijoita kohden. Hänen askeleensa oliwat epäwakaiset ja horjuwat, ja olipa likellä, ett'ei hän kaatunut.
"Suokoon Jumala teille i-loa ja on-onnea!" sai hän wiimein kowalla änkkäämisellä heille sanotuksi, terwehtien wapisewalla kädenpuristuksella erikseen kumpaakin heistä.
Hänen äänensä oli soinnuton ja epäröiwä, ja sentähden kuului se siltä kuin olisi haudasta kumissut. Käden anto ei ollut lämmin eikä sydämellinen kuten ennen aina oli ollut; se oli kylmä, kiireinen ja arastelewainen. Kun hän oli saanut tuon melkein pakollisen ja puolinaisen onnentoiwotuksensa tehdyksi, meni hän horjuen ja hoiperrellen pois heidän luotansa ja istui herwottomasti pöydän päässä olewalle tuolille, päästäen samassa kumisewan huokauksen.
"Woi hywä isä! Mikä sinulle, Antti, on tullut? sinä et ole terwe … mikä sinua waiwaa…? Aiwanhan sinä kuolet tuohon paikkaan", hätäiliwät kihlatut yhteen ääneen ja kiirehtiwät koettelemaan hänen päätänsä ja waltimoitaan.