Tästä hetkestä pitäin sai Antti taas uutta rohkeutta. Ystäwänsä Oskarin turwin rohkeni hän käydä Oskarin kotona ja pappilassa wieraina. Niillä käynneillänsä sai hän nähdä Lottaakin ja kuulla hänen sointuwaa puhettansa. Yksin tämäkin waikutti jo Anttiin terweellisesti. Wähitellen katosi hänestä taaskin suurimmaksi osaksi tuo umpimielinen ujous, niin että hän otti osaa muiden keskusteluihin, ja näissä elähtyi hän tawasta niin, että hän woi taas toisinaan hymyilläkin.
"Kun Oskari tuli kotiin, tuli teistäkin ikäänkuin toinen mies; hän yksin woipi luoda hieman waloa teidän ujoon luonteesenne", sanoi Lotta Antille eräässä keskustelussa hymyillen.
"Mieli on useinkin synkkä sisällisten taistelujen tähden… Sydän se on, joka waikuttaa ulkoihmiseen", sanoi Antti punastellen.
"Mitäpä kuolettawia taisteluita olisikaan noin nuorella ijällä ja semmoisilla opin ja kywyn lahjoilla warustetulla nuorukaisella kuin te olette", sanoi Lotta.
"Kun sielu janoo totuutta, pyrkii se tarkoitettua päämääräänsä kohden. Mutta kun yhtä ja toista estettä ja loukkauskiweä tulee eteen, jotka uhkaawat kaikki pyrinnöt ja toiweet tyhjäksi tehdä, niin uskallus puuttuu ja toiwokin katoo, ja silloin ei sydän woi olla iloinen ja rauhallinen, sillä epätoiwo pauhaa silloin siellä", puheli Antti wähän rohkastuneena.
"No, johan nyt kaikkea!"
"Kuinkas sitten ihmisen tulee semmoisissa tilaisuuksissa tehdä?"
"Kärsiä, odottaa, uskaltaa ja toiwoa; nämät eiwät anna häpeään tulla. Ken niissä lujana pysyy, hän woittaa wiimein rohkeimmatkin pyrintönsä", sanoi Lotta kokeneen ihmisen arwokkaisuudella.
Tämä keskustelu waikutti Anttiin taikawoiman tawalla. Hän oli ensikerran eläessään awannut puolittain hänelle sydämensä. Mitä lempeitä, luottamusta synnyttäwiä ja toiwoa herättäwäisiä sanoja Lotta oli lausunut! Weri nousi Antilla päähän ja korwat suhisiwat niin kummallisesti. Hän tunsi punastuwansa korwia myöden ja pelkäsi, että hänen hämminkinsä huomattaisiin. Tämän tähden otti hän kiireesti jäähywäiset ja lähti pois. Kaikki koettiwat estää hänen poislähtöänsä minkä woiwat, mutta mikään ei auttanut, hän meni waan. Pappilassa oli oltu tällä kerralla. Sinne jäi wielä iloinen seura, sillä ilta ei ollut wielä paljon kulunut.
Kun Antti tuli kotiinsa, nakkausi hän puku päällä wuoteeseen. Hänen yksinäiseen huoneeseensa ei kuulunut yhtään häiritsewää ääntä eikä liikettä. Ajatukset saiwat wapaasti lentää ja ne lensiwätkin. Mutta mikä sekamelska? Ne kiitiwät opin korkeimmille kukkuloille, aina parnassolle saakka … kirjailijamaineeseen——ne warustausiwat kärsimään, odottamaan, uskaltamaan ja toiwomaan ja—woittamaan. "Lotta, Lotta! Sinun tähtesi tämän kaiken tahdon kestää, tahdon kärsiä, odottaa ja toiwoa. Itse olet minulle wakuuttanut, ett'eiwät ne anna häpeään tulla ja että joka niissä wahwana pysyy, hän woittaa wiimein rohkeimmatkin toiweensa. Niin, minä tahdon lujana pysyä ja woittaa. Mutta ei! Oskari, Oskari, ystäwäni——ei se niin ole, mutta hän on niin iloinen! Jospa minäkin niin olisin, niin silloin woisin. Mutta sitä en woi … niin, minä en woi … miksi minä olen tämmöinen? … niin onneton ja niin onnellinen … yht'aikaa molemmat … kummallista! mutta minä en kestä tätä kauan."