Tämmöisiä puhui ja mietti kansa Antista, mutta hän jatkoi waan työtään, huolimatta mitä hänestä ajateltiin ja puhuttiin; eipä hän oikeastaan tiennyt ajateltiinkokaan tahi puhuttiinko hänen työstään mitään, hän waan wuodatti sieluaan paperille.
Oskari oli kirjoittanut, että hän tulee kewätluwalle kotiin. Tämä oli Antille odotuksen ja toiwon aika. Hänelle, yksin hänelle hän woi awata sydämensä, paitsi yhtä asiaa, joka oli hänen oman sydämensä salaisuus ja jota hän ei woinut eikä luullut tarwitsewansakaan hänelle ilmoittaa, kosk'ei hän luullut wielä oikean ajan tulleen. Mutta nuot kertoelmat ja runoilut, joita hän oli kokoon lyönyt sillä ajalla, jolloin he eiwät olleet toisiansa tawanneet, ne hän aikoi täydellä luottamuksella uskoa ystäwänsä nähtäwäksi; minkä tuomion langettaisikin, mukautuisi hän ehdottomasti sen alaiseksi.
Odotettu hetki tuli. Tuskin oli Oskari saanut rakkaat omaisensa terwehdytetyksi ja matkareppunsa sisään saaduksi, kun hän jo kiirehti Antin luo. Sanatonna, äänetönnä syleili Antti towin ystäwäänsä ja kyyneleet wieriwät hänen poskiansa myöden; yhtä innokas oli Oskarin kuin Antinkin terwehdys.
Eiwät olleet Oskarille tuntemattomat ystäwänsä kirjalliset harrastukset; kirjewaihdon kautta oli se hänellä tiedossa. Kun ensi kohtauksen tunteet oliwat wähän hälwenneet, otettiin heti Antin työn tulokset käsille. Ilolla ja luottamuksella toi hän ne ystäwänsä waatimuksesta esille. Oskari silmäili niitä hätäpikaa ylimalkaisesti, mutta kuta enemmän hän niitä silmäili, sitä enemmän kadotti hän leikillistä iloisuuttansa. Wiimein perehtyi hän jotakin wissiä kappaletta tarkastamaan, ja yhä wakaisemmaksi ja tarkkaawaisemmaksi tuli hän. Wiimein waipui hän niin sywään lukemiseen ja tutkimiseen, ett'ei hän näyttänyt huomaawan ulkomaailmasta mitään.
Tämä oli Antille tukala hetki. Hänen ensimäiset kyhäyksensä oliwat nyt ensikerran tarkastuksen ja arwostelun alaisina, ja jos kohtakin se oli ystäwä, joka tätä teki, riippui kuitenkin kaikki siitä, minkä tuomion tämä niistä antoi, tuntuisipa se kuolon iskulta, jos hän ne halweksien luotansa pois heittäisi.
Wähitellen kirkastui Oskarin otsa ja wiimein käwiwät hänen kaswojensa juonteet tyytywäisen näköisiksi. Kun hän oli lukenut erään lyhykäisen, suorasanaisen kertomuksen ja joitakuita runokappaleita, nousi hän äkisti ylös ja tarttui ystäwäänsä syliksi. Siinä ollessaan ei kumpikaan puhunut ainuttakaan sanaa, sillä kumpikin heistä oli tunteittensa wallassa.
"Minä en ole osannut aawistaakaan, että sinulla on tuommoinen kirjailijakyky. Ensimäiset kokeetkin owat tarkalla aistilla ja suurella huolella kirjoitetut; mutta mikä sinusta tuleekaan, kun enemmän kehityt kirjallisessa työssä", sanoi Oskari selwittyään hämmingistään.
"Luulisitko noitten kyhäysteni kannattawan painomustetta?" kysyi Antti pelokkaasti.
"No, kaikella muotoa—kuinkas muutoin; ja takaanpa, ett'ei niistä synny mitään roskakirjallisuutta; sen parempi, mitä pikemmin laitat esikoisesi painoon", sanoi Oskari.
"Sinä, ystäwäni, toiwot minusta aina waan paljasta hywää", sanoi Antti murtunein mielin.