Iso walkea leimusi takassa ja walaisi liekehtiwästi illan tuomaa hämärää. Sen walossa horjui waalea nuorukainen, heiluen sinne tänne wawisten ja wiipottaen kädessään isoa paperitukkua. Hän epäröi wiiwytellen ja näytti horjuwan päätöksessään.
"Enemmän tulee kuulla Jumalaa kuin ihmisiä", kuului silloin kolkko lähettilään ääni.
Wiuhaus kuului ja paperikäärö lensi hulmuawaan liekkiin. Lähettiläs oli woittanut ja se liekki, missä äsken oli walmistettu ruokaa hänelle, nieleskeli ahnaasti sortuneen nuorukaisen moniwuotista hengen työtä.
"Woi, woi minkä minä nyt tein … se ei ollut oikein!" huudahti Antti ja horjuen meni hän wuoteellensa.
"Taiwaan enkeleillä on ilo sinusta, kun sinä olet parantanut itsesi ja kääntynyt Jumalan tykö", sanoi äiti.
VII.
Sairaana ja riutuneena makaa särjetty nuorukainen pikku tuwassa. Ei hän nyt kirjoittele maallisia aatteita enää. Taudin kanssa kamppailee waan hän ja tuntee loppunsa lähenewän. Rauhaton on hänen tuntonsa, waikka ehtimiseen hänen wuoteensa wieressä wakuutetaan, että nyt hän on pelastettu.
Aina siitä ajasta saakka, jolloin Oskarin ja Lotan kihlaus oli tullut tunnetuksi, oli Antti karttanut ystäwänsä kohtaamista, ja se olikin onnistunut niin hywin, ett'ei hän ollut kohdannut häntä sen koommin. Tämän oli Oskarikin huomannut ja se suretti häntä kowin, sillä hän ei woinut käsittää syytä tähän ystäwänsä äkkinäiseen mielenmuutokseen. Oskari oli koettanut ahkerasti tawata ystäwäänsä, mutta aina se oli sipaan mennyt ja se täytti hänen sydämensä surulla ja ihmettelemisellä.
Antti kaipasi sairaswuoteellansa kowasti Oskaria. Kauan oli hän jo pyytänyt, että hän kutsuttaisiin hänen luokseen, mutta sitä ei katsottu tarpeelliseksi. Wihdoin kun hän kyynelsilmissä rukoili äitiään, että tämä noutaisi Oskarin, taipui tämä, ikäänkuin tuntien, että pyyntö oli kuolewan poikansa wiimeinen tahto.
Kun Oskari tuli, pyysi Antti heti, että äiti poistuisi… Kun tämä oli tapahtunut, kiersi hän laihat ja näiwettyneet kätensä ystäwänsä kaulaan, ja kyyneleet waluiwat hänen kuihtuneita kaswojansa myöden.